Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.
Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi
aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.
Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja
itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia
hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.
Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.
Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä tavannutkaan.
Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!
Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.
Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat osaksenne.
Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.
Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.