»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä ette milloinkaan saa».
»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että yritän.»
»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä, ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua, tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän joustavaksi kuin ennen.»
»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole haavoitettu.»
»Ette siis suostu pyyntööni?»
»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin kauan.»
Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla. »Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin, he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee, ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän, yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart Yardista.
Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi. Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset, jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä, kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat ja paperit paikoillensa.
Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa, katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan hänen vieressään portailla.
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»