Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan, mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:
»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
compagnon de la Majolaine!
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»
Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen, arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.
»Ahaa te tunnette sen laulun, Cavalletto?»
»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä. Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto, joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni. Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»
»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen, toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni mukaista on olla kärsimätön!»
»Oho!» huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä kalpeaksi.
»Mikäs nyt on?»
»En. Te tiedätte, missä olen viimeksi kuullut tuon laulun!»
Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa, pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä. Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.