»Pyydän teitä suomaan anteeksi, mr Casby — ja teitä myös, mrs Finching — puhuisin vielä pari sanaa äitini kanssa —»
Hän oli laskenut kätensä äidin tuolille, sillä muuten tämä olisi jalan polkaisulla lattiaan käännetty äkkiä ympäri. He olivat yhä silmätysten. Mrs Clennam katsoi häneen hänen aprikoidessaan, mitä mahdollisesti seuraisi siitä, mitä hän ei ollut tarkoittanut eikä edeltäpäin arvannut, että nimittäin Cavalletton paljastus tulisi yleisesti tunnetuksi, ja kiireesti päätellessään, että oli parasta olla puhumatta siitä; kenties hänellä ei kuitenkaan ollut tähän sen selvempää syytä kuin varmaksi katsomansa luulo, että äiti pitäisi tämän vain omana ja yhtiökumppaninsa tietona.
»Mitä nyt?» kysyi mrs Clennam toistamiseen, kärsimättömästi. »Mitä tahdot vielä?»
»En tarkoittanut, äiti, että kertoisit, mitä olen ilmoittanut sinulle.»
»Panetko tämän jonkinlaiseksi ehdoksi minulle?»
»No niin, panen.»
»Huomaa siis! Sinä tästä teet salaisuuden enkä minä». Hän kohotti kätensä. »Sinä, Arthur, kannat tänne epäilyksiä ja epäluuloja ja vaadit selityksiä, ja sinä tuot tänne salaisuuksia. Mitä luulet sen merkitsevän minulle, missä ja mikä tämä mies on ollut? Mitä se saattaa kuulua minuun? Koko maailma tietäköön sen, jos haluaa, minua se ei liikuta. No, päästä minut nyt.»
Arthur taipui hänen käskevän mutta samalla voitonriemuisen katseensa edessä ja lykkäsi hänen tuolinsa sinne, mistä oli tuonutkin sen. Sitä tehdessään huomasi hän mr Flintwinchinkin katseessa voitonriemua, joka varmasti ei ollut Floran ansiota. Se, että hänen tiedonantonsa samoin kuin koko yrityksensä ja tarkoituksensa näin käännettiin häntä itseään vastaan, vakuutti hänelle selvemmin kuin äidin taipumattomuus ja lujuus, ettei hän pääsisi tämän kanssa minkäänlaisiin tuloksiin. Muuta keinoa hänellä ei ollut kuin vedota vanhaan ystäväänsä. Afferyyn ja pyytää hänen apuansa.
Mutta tämäkin yksinkertainen ja tuloksiltaan aivan epätietoinen, vetoaminen näytti olevan kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Affery oli niin täydellisesti molempien ovelien orjuudessa, jotka pitivät järjestelmällisesti ja vuoroin häntä silmällä, ja muuten hän niin pelkäsi liikkua talossa, että näytti edeltäpäin jo mahdottomalta saada puhutella häntä kahdenkesken. Sitäpaitsi ja ennen kaikkea oli mistress Affery jollakin tavein (ei ollut vaikea arvata miten, kun tunsi hänen herransa ja miehensä tuikeat perustelut) elävästi tietoinen siitä, kuinka vaarallista oli missään tilaisuudessa sanoa mitään; siksi hän koko ajan oli nyt pysytellyt nurkassa suojaten itseään kaikelta lähestymiseltä vertauskuvallisella työaseellaan, niin että kun Flora oli kääntynyt hänen puoleensa sanoen pari sanaa ja pullonvihreä patriarkka samoin, oli hän vain kuin kuuromykkä torjunut heidän keskusteluyrityksensä paahtohaarukallaan.
Yritettyään useita kertoja turhaan houkutella Afferya kääntämään päätänsä raivatessaan pöytää ja pestessään teekalustoa Clennam keksi sopivan juonen, johon Flora sai olla apuna. Hän kuiskasi tälle: »Ettekö voisi sanoa haluavanne katsella huoneita?»