»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»
»Onko ystävänne taiteilija, sir?»
Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden, ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana taiteilijana!»
»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua. Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään, ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta päätän näin käyneen.»
»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on ohimenevää».
»Toivottavasti, sir.»
»Ehkäpä väsymystä vain?»
»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme vuorta teidän seurueenne jäljessä.»
Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.
Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa, eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.