»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».
»Monsieur, niitä on kolme.»
»Näin kolme tuolla alhaalla äsken. Kai juuri puheena olevat kolme.»
Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu, ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä juuri niin oli laita.
»Ja luulen nähneeni yhden niistä jo ennen», huomautti taiteilija.
Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua luostarille.
»Tällaiset matkat tehdään kai aina määrättyinä aikoina vuodessa?»
Monsieur oli oikeassa.
»Ja aina koira mukana. Koira on hyvin tärkeä.»
Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.