»Hyvä Affery, vakuutan juhlallisesti näkeväni valon paistavan ovenraosta eteisen kivilattialle, ja saman näkisitte tekin, jos ottaisitte esiliinan silmiltänne ja katsoisitte.»
»En uskalla», valitti Affery, »en ikinä uskalla, Arthur. Olen aivan sokkona, kun ei Jeremiah ole lähettyvillä, ja toisinaan silloinkin.»
»Hän ei voi sulkea ovea minun huomaamattani sitä», sanoi Arthur; »olette yhtä hyvässä turvassa minun kanssani kuin jos hän olisi viidenkymmenen peninkulman päässä».
(»Soisin hänen olevan!» huudahti Affery.)
»Affery, tahdon tietää mitä täällä tapahtuu, tahdon saada jotakin selvyyttä tämän talon salaisuuksiin.»
»Minä sanon sen teille, Arthur», keskeytti Affery; »salaisuudet ovat ääniä, kahinaa, hiipimistä ja tärinää, askeleita ylhäällä ja askeleita alhaalla».
»Mutta siinä eivät ole kaikki salaisuudet.»
»En tiedä», vastasi Affery. »Älkää kyselkö minulta enää mitään. Entinen morsiamenne on läheisyydessä, ja hän on suuri lavertelija.»
Hänen entinen morsiamensa oli todella niin lähellä, että nojautui varsin tanakkana neljänkymmenen viiden asteen kulmassa häneen peläten ja vapisten; hän sekaantui nyt keskusteluun ja vakuutti mistress Afferylle enemmän vilpittömästi kuin asiallisesti, että mitä ikinä hän kuulisikin, ei hän kertoisi sitä edelleen, vaan säilyttäisi sen salaisena, »ellei muun tähden, niin Arthurin — tietenkin tunkeilevaa ja liian tuttavallista — Doycen ja Clennamin tähden».
»Pyydän hartaasti teiltä, hyvä Affery, joka kuulutte harvoihin lapsuuteni aikaisiin miellyttäviin muistoihin, pyydän teiltä äitini tähden, miehenne tähden, itseni ja meidän kaikkien tähden. Olen varma siitä, että voitte, jos tahdotte, kertoa jotakin, mikä koskee sen miehen käyntejä täällä.»