»Mistä minä tietäisin sen? Älkää kysykö minulta mitään niistä, Arthur.
Menkää nyt!»
»Mutta, rakas Affery, ellen minä miehenne ja äitini uhalla pääse edes jossakin määrin näiden salaisuuksien perille, niin hukka perii meidät kaikki.»
»Älkää kysykö minulta mitään», toisti Affery. »Olen jo pitkät ajat kulkenut kuin unessa. Menkää, menkää!»
»Olette ennenkin sanonut niin», vastasi Arthur. »Te käytitte samaa sanaa silloin illalla ovella, kun kysyin mitä täällä oli tekeillä. Mitä tarkoitatte unissa kulkemisella?»
»En aio kertoa sitä teille. Menkää jo! En kertoisi sitä teille, vaikka olisitte yksinkin, vielä vähemmän, kun teillä on entinen morsiamenne mukananne.»
Arthurin oli yhtä turha pyytää ja rukoilla kuin Floran panna vastalauseitaan. Affery, joka oli vapissut ja tehnyt vastarintaa koko ajan, ei ottanut pyyntöjä ja houkutteluja kuuleviin korviinsa, vaan pyrki nyt väkisin ulos kaapista.
»Huudan ennemmin Jeremiahin tänne kuin puhun enää sanaakaan. Kutsun häntä, ellette taukoa puhumasta minulle. Tämä on viimeinen sanani, ennenkuin kutsun hänet. — Jos joskus alatte itse taistella ovelia vastaan (teidän tulisi tehdä niin, kuten sanoin teille kotiin tullessanne, sillä te ette ole elänyt täällä vuosikausia ja oppinut pelkäämään henkenne puolesta, kuten minä) ja voitatte heidät minun silmieni nähden, saatte sanoa minulle: 'Affery, kerro unesi!' ja silloin minä kenties kerron ne.»
Oven sulkeutuminen esti Arthuria vastaamasta. He liukuivat paikoillensa, minne Jeremiah oli jättänyt heidät, ja Clennam astui esiin ukon palatessa ja ilmoitti vahingossa sammuttaneensa kynttilänsä. Mr Flintwinch katseli, kun hän sytytti sen eteisen lampulla, eikä virkkanut sanaakaan siitä henkilöstä, jonka kanssa oli puhellut ovella. Ehkäpä hänen äreä mielensä vaati hyvitystä jostakin äskeisen vierailun tuottamasta harmista; oli miten oli, mutta nähdessään vaimonsa, pää esiliinan peitossa, hän suuttui niin vimmatusti, että ryntäsi hänen luoksensa, otti hänen verhotun nenänsä peukalon ja etusormen väliin ja näytti käyttävän kaiken ruuvivoimansa vääntäessään sitä.
Flora, joka nyt oli yhtä mittaa painava, ei vapauttanut Arthuria talontarkastuksesta ennenkuin se oli ulotettu hänen entiseen ullakkomakuuhuoneeseensa. Arthurin ajatukset asuivat aivan muualla; kuitenkin terästyi hänen huomionsa, kuten hänellä perästä päin oli syytä muistella, panemaan merkille, kuinka ummehtunut ja tympeä ilma oli talossa, kuinka he painoivat syvät jäljet yläkerran lattioita peittävään pölyyn ja että erästä ovea avattaessa tuntui kuin jonkinlaista vastustusta, mikä aiheutti Afferyn huutamaan, että joku piileksi huoneessa; tähän luuloon hän jäi, vaikka huone tutkittiin eikä ketään löytynyt. Kun he viimein palasivat hänen äitinsä huoneeseen, tapasivat he mrs Clennamin, verhotulla kädellään varjostaen kasvojaan, puhelemassa matalalla äänellä patriarkalle, joka seisoi takkavalkean edessä. Tämän sinisistä silmistä, kiiltävästä päälaesta ja silkkikiharoista levisi, kun hän heidän sisäänastuessaan kääntyi heihin päin, arvaamaton merkitys ja pohjaton rakkaus lähimmäisiä kohtaan seuraavassa huomautuksessa: »Vai jo te kävitte katsomassa huoneita, katsomassa huoneita — huoneita — katsomassa huoneita!»
Tämä lause ei itsessään ollut mikään viisauden tai hyväntahtoisuuden helmi, mutta hän painoi siihen näiden leiman ja teki sen siten verrattomaksi ja ihailtavaksi.