KUUDESKYMMENES LUKU
Pitkän päivän ilta
Mr Merdle, kuuluisa mies ja isänmaan kaunistus, kulki edelleen loistavaa uraansa. Yhä laajemmissa piireissä alkoi selvitä, että mies, joka oli tehnyt yhteiskunnalle niin ihailtavan palveluksen, että oli koonnut siltä suunnattomasti rahaa, ei voinut tyytyä olemaan vain tavallinen kansalainen. Vapaaherran arvosta puhuttiin jo aivan varmana asiana; päärin kruunuakin mainittiin usein. Huhu tiesi, että mr Merdle oli lausunut kullanpainoisen sanansa vapaaherruutta vastaan; hän oli selvästi vihjannut loordi Decimukselle, että se oli liian vähän hänelle, ja sanonut: »Ei, päärin arvo tahi sitten pelkkä Merdle!» Tämän kerrottiin upottaneen loordi Decimuksen jopa ylhäistä leukaansa myöten (mikäli se näin ylevälle henkilölle oli mahdollista) epäröimisten suohon. Sillä Barnaclet, jotka muodostivat oman erikoisen ryhmänsä luomakunnassa, katsoivat tällaisten kunnianosoitusten kuuluvan yksinomaan heille; siksi he, jos joku sotilashenkilö, merenkulkija tai lakimies aateloitiin, päästivät alentuvasti hänet sisään perheovesta, jonka kohta taas sulkivat. Loordi Decimusta ei huolestuttanut (kertoi huhu) vain hänen oma perinnäinen osansa tässä käsityksessä, vaan hänellä oli sitäpaitsi tiedossa, että ehdotuslistalla oli useita samanluontoisia, barnacelaisia vaatimuksia, jotka joutuisivat ristiriitaan tämän mahtavan hengen vaatimuksen kanssa. Huhu oli joko väärässä tai oikeassa, mutta ainakin touhuissaan; ja loordi Decimus, joka mietiskeli tai jonka otaksuttiin mietiskelevän herkeämättä tätä pulmaa, antoi huhulle yllykettä, kun useissa julkisissa tilaisuuksissa tavalliseen norsumaiseen tapaansa tallusteli vanhojen iänikuisten lauseparsien viidakossa, keinutellen mr Merdleä selässään Jättiläisyrittelijänä, Englannin rikkautena, Joustavaälyisenä, Luottona, Pääomana, Isänmaan onnena ja tuhansina muina siunauksina.
Vanha viikate liikkui niin hiljaa ja tyynesti, että kokonaista kolme kuukautta oli huomaamatta kulunut siitä, kun englantilaiset veljekset laskettiin yhteiseen hautaan Rooman muukalaisten kirkkomaalla. Mr ja mrs Sparkler olivat sijoittuneet omaan taloonsa, pieneen rakennukseen, joka kuului samaan luokkaan kuin Tite Barnaclen talo; epämukavuus vietti siinä riemuvoittoja ja ilmassa leijaili toispäiväisen liemen ja vaunuhevosten tuoksu; mutta se oli äärimmäisen kallishintainen, koska sijaitsi asuttavan pallon keskipisteessä. Tässä kadehdittavassa asunnossa (ja monet todella kadehtivat sitä) oli mrs Sparkler päättänyt viipymättä ryhtyä syöksemään anoppiaan vallasta, kun vihollisuudet lykkäytyivät sen kautta, että pikalähetti saapui tuoden kuolinsanoman. Mrs Sparkler, joka ei ollut tunteeton, oli saanut rajun surunkohtauksen, jota kesti kaksitoista tuntia; tämän jälkeen oli hän noussut huolehtimaan surupuvustaan ja tarkasti valvomaan, että siitä tulisi yhtä kaunis kuin mrs Merdlenkin. Tämä tapahtuma loi synkän varjon useamman kuin yhden ylhäisen perheen elämään (kuten hienoimmat lehdet lausuivat), ja pikalähetti riensi takaisin.
Mr ja mrs Sparkler olivat kahden syöneet päivällistä synkän varjonsa alla, ja mrs Sparkler lepäsi sohvalla seurusteluhuoneessa. Oli kuuma sunnuntai-ilta. Heidän asunnossaan oli ilma sinä iltana erikoisen tukahduttava, vaikka se tavallisestikin oli umpinainen ja painostava, ikäänkuin taloa vaivaisi parantumaton nuha. Kirkonkellot olivat panneet pahintansa sekaantuen kadun soinnuttomiin kaikuihin, ja valaistujen kirkonikkunain keltainen, sumun läpi loistava valo oli sammunut ja ikkunat olivat nyt läpikuultamattoman mustat. Mrs Sparkler, joka lepäsi sohvallaan katsellen avonaisesta ikkunasta reseda- ja kukka-astioiden yli kapean kadun toiselle puolen, oli kyllästynyt tähän näköalaan. Mrs Sparkler katseli toiseen ikkunaan päin, jossa hänen miehensä seisoi parvekkeella, ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan. Mrs Sparkler katseli itseään ja surupukuaan ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan, vaikkei juuri yhtä paljon kuin molempiin edellisiin.
»On kuin viruisin kaivossa», huudahti mrs Sparkler vaihtaen kärtyisesti asentoa. »Herra Jumala, Edmund, jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin mikset sano sitä?»
Mr Sparkler olisi hyvin voinut vastata: »Aarteeni, ei minulla ole mitään sanottavaa.» Mutta koska sellainen ei juolahtanut hänen mieleensäkään, tyytyi hän tulemaan sisään parvekkeelta ja asettumaan vaimonsa sohvan ääreen.
»Hyväinen aika, Edmund!» sanoi mrs Sparkler vieläkin kärtyisämmin, »sinähän vedät resedan ihan nenäsi sisään! Älä, älä!»
Mr Sparkler oli hajamielisyydessään — kenties hänellä todella olikin mieli kirjaimellisesti hajalla enemmän kuin mitä tavallisesti tarkoitetaan tällä puheenparrella — haistellut kukkasta kädessään niin innokkaasti, että tällainen onnettomuus todella uhkasi. Hän hymyili ja vastasi: »Suo anteeksi, lemmittyni», ja viskasi kukkasen ikkunasta ulos.
»Sinä tuotat minulle päänsärkyä seistessäsi tuossa asennossa, Edmund», sanoi mrs Sparkler taas jonkun hetken kuluttua, nostaen silmänsä hänen puoleensa; »sinä näytät niin ärsyttävän isolta tässä valaistuksessa. Istu!»