»Kyllä, armaani», myöntyi mr Sparkler ja istui heti.
»Ellen tietäisi, että vuoden pisin päivä jo on mennyt», ja Fanny haukotteli väsyneesti, »niin olisin varma siitä, että se on tämä. En ole milloinkaan elänyt tällaista päivää.»
»Onko tämä sinun viuhkasi, kultaseni?» kysyi mr Sparkler, nosti viuhkan lattialta ja ojensi sen vaimolleen.
»Edmund», vastasi tämä entistä väsyneemmin, »pyydän sinulta, älä tee tyhmiä kysymyksiä. Kenenkä muun se voisi olla?»
»Niin, ajattelinkin, että se oli sinun», sanoi mr Sparkler.
»Silloinhan sinun ei tarvinnut kysyä», ärähti Fanny. Kotvan kuluttua käännähti hän ja huudahti; »Herra Jumala, en ikinäni ole viettänyt näin pitkää päivää!» Taas kului hetkinen ja hän nousi hitaasti pystyyn, käveli huoneessa ja palasi sitten sohvalleen.
»Kultaseni», ja mr Sparklerin mieleen välähti aito omaperäinen ajatus, »luulen, että olet hermostunut».
»Oh! Hermostunut!» toisti mrs Sparkler. »Älä viitsi!»
»Ihastuttava tyttöni», pyysi mr Sparkler, »koeta hajusuolaasi. Olen usein nähnyt äitini käyttävän sitä, ja se virkistää häntä. Ja hän on, luulen tietäväni sen, huomattavan hieno nainen, jossa ei ole mitään jouta—»
»Siunatkoon!» huudahti Fanny ja ponnahti taas pystyyn, »nyt loppuu kärsivällisyyteni! Tämä on maailman aikojen pisin päivä, siitä olen varma!»