Mr Sparkler katseli nöyränä häntä hänen maleksiessaan huoneessa ja näytti hiukan pelästyneeltä. Paiskeltuaan ja viskeltyään yhtä ja toista ja katseltuaan pimeneville kaduille huoneen kaikista kolmesta ikkunasta, palasi Fanny taas sohvallensa heittäytyen sen pieluksille.
»No, Edmund, tule tänne! Tule vähän lähemmäksi, jotta yletän sinuun viuhkallani; tahdon erikoisesti tehostaa sitä, mitä nyt aion sanoa. Kas näin. Vielä lähemmäksi. Oh, kuinka näytät isolta!»
Mr Sparkler pyyteli anteeksi onnettomia olosuhteita, puolustautui sanoen, ettei hän voinut sille mitään, ja kertoi »meidän poikien» (tarkemmin määrittelemättä tätä käsitettä) nimittäneen häntä Quinbus Flestrin nuoremmaksi tai nuoreksi herra Vuoreksi.
»Olisitpa ennen kertonut minulle tuon», valitti Fanny.
»Kultaseni», vastasi mr Sparkler varsin mielissään, »en voinut arvata sen huvittavan sinua; muuten olisin tietysti kertonut sinulle».
»Seis! Älä Herran nimessä puhu mitään», vaikersi Fanny, »minä tahdon itse puhua. Edmund, me emme enää voi jäädä kahden. Minun täytyy keksiä jotakin välttääkseni joutumasta milloinkaan enää tällaiseen kauheaan alakuloisuuden tilaan.»
»Armaani», vastasi mr Sparkler, »koska olet, kuten kaikki hyvin tietävät, huomattavan hieno nainen, jossa ei —»
»Voi, hyvä Jumala!» huusi Fanny.
Tämä tarmokas huudahdus ja sitä seurannut ponnahdus sohvalta ja paiskautuminen siihen takaisin hämmennytti mr Sparklerin niin, että kului pari minuuttia, ennenkuin hän tunsi kykenevänsä selittämään.
»Tarkoitan, aarteeni, että jokainen tietää, että sinä olet luotu loistamaan seuraelämässä.»