»Luotu loistamaan seuraelämässä», kivahti Fanny; »kyllä kai niin! Entä milloin se tapahtuu? Tuskin olen tointunut, seuraelämän kannalta katsoen, isäparan kuoleman tuottamasta järkytyksestä ja poloisen sedän — vaikka en voi salata itseltäni, että setäni kuolema tuli vain helpotuksena, sillä ellei kelpaa seuraelämässä esiintymään, niin on parempi kuolla —»
»Ethän toki tarkoita minua, armaani?» keskeytti mr Sparkler nöyrästi.
»Edmund, Edmund, sinä voisit saattaa pyhimyksenkin suuttumaan. Enkö nimenomaan puhunut poloisesta sedästäni?»
»Katsoit niin tarkoittavasti minuun», väitti mr Sparkler, »että tunsin itseni hiukan levottomaksi. Kiitos, kultaseni!»
»Nyt olet väsyttänyt minut niin», huomautti Fanny, alistuvasti heilauttaen viuhkaansa, »että minun olisi parasta mennä sänkyyn».
»Älä mene, rakas», pyysi mr Sparkler. »Odota vielä.»
Fanny odotti vielä pitkän kotvan, leväten silmät ummessa, kulmakarvat koholla toivottoman näköisenä, ikäänkuin olisi luopunut kaikista maallisista harrastuksista. Viimein hän avasi äkkiä silmänsä ja aloitti taas lyhyeen, terävään sävyyn.
»Ja mitä tapahtuu, kysyn minä. Mitä tapahtuu? Nyt juuri; kun minun pitäisi loistaa seuraelämässä ja kun tärkeistä syistä tahtoisin loistaa seuraelämässä — nyt juuri olen sellaisessa tilassa, että jossakin määrin olen sopimaton esiintymään seurassa. Se on todella kiusallista!»
»Armaani», sanoi mr Sparkler, »eihän sinun sentähden tarvitse pysyä kotona».
»Edmund, sinä naurettava olento», suuttui Fanny, »luuletko, että nuoruutensa kukoistuksessa oleva nainen, jolta ei kokonaan puutu henkilökohtaista viehätystä, antautuisi tällaisessa tilassa kilpailemaan vartalon puolesta naisen kanssa, joka kaikissa muissa suhteissa on hänen alapuolellaan. Jos otaksut sellaista, on tyhmyytesi rajaton.»