Hän oli sivellyt keltaista otsaansa mietiskellen ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta. Hänelle ehdotettiin tuotavaksi jotakin syötävää. »Ei, kiitos», torjui hän, »minua ei haluta. Minun piti mennä päivällisille mrs Merdlen kanssa, mutta minulla ei ollut halua, ja juuri kun olimme astumassa vaunuihin, annoinkin hänen mennä yksin ja päätin sensijaan lähteä kävelylle.»
Tahtoiko hän teetä tai kahvia? »Ei, kiitos», vastasi mr Merdle; »pistäysin kerhossa ja sain pullollisen viiniä».
Ja nyt mr Merdle istui tuolille, jonka Edmund Sparkler oli tarjonnut hänelle ja jota hän tähän saakka oli hitaasti työnnellyt edellään aivan kuin kömpelö mies, jolla ensimmäistä kertaa on luistimet jalassa ja joka ei voi päättää lähteä liikkeelle. Hän laski hattunsa toiselle tuolille viereensä ja kurkistaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut kaksikymmentä jalkaa syvä, toisti taas: »Katsokaas, minä tahdoin käydä teidän luonanne.»
»Imartelevaa meille», vastasi Fanny, »sillä te ette ole mikään kylänkävijä».
»E — en», myönsi mr Merdle, joka nyt tarttui poliisiotteella ranteisiinsa hihankäänteiden alla. »En, en ole mikään kylänkävijä.»
»Teillä on liiaksi työtä ehtiäksenne käydä kylässä», ymmärsi Fanny. »Mutta kun teillä on noin paljon tekemistä, niin on ruokahalun puute vakava asia ja teidän pitäisi käydä korjaamaan sitä. Ette saa sairastua.»
»Oh, minä voin varsin hyvin», vastasi mr Merdle hetken mietittyään asiaa, »voin niin hyvin kuin tavallisesti. Voin aivan kylliksi hyvin. Voin niin hyvin kuin minun tarvitsee voida.»
Vuosisadan suuri henki vaikeni taas, pysyen uskollisena sille omituisuudellensa, että hänellä oli mahdollisimman vähän sanomista itsestään ja paha pula saada sitäkään sanotuksi. Mrs Sparkler alkoi aprikoida, kuinka kauan vuosisadan suuri henki aikoi viipyä.
»Puhuin juuri isä vainajasta, kun tulitte, sir.»
»Vai niin? Olipa se omituinen yhteensattuma», ihmetteli mr Merdle.