Sitä Fanny ei ymmärtänyt, mutta katsoi velvollisuudekseen puhella edelleen. »Sanoin juuri», jatkoi hän, »että veljeni sairauden tähden isän asioiden selvittely ja järjestely on lykkääntynyt».
»Niin», myönsi mr Merdle, »kyllä. Se on lykkääntynyt.»
»Eipä silti, että se merkitsisi mitään», sanoi Fanny.
»Ei», myönsi mr Merdle taas, tutkittuaan kaikki nurkat siinä osassa huonetta, joka oli hänen näkyvissään, »ei silti, että se merkitsisi mitään».
»Ainoa huoleni on», sanoi Fanny, »ettei mrs General vain saisi mitään».
»Hän ei saa mitään», tiesi mr Merdle.
Fanny oli mielissään kuullessaan tämän hänen mielipiteensä. Mr Merdle kurkisti taas hattunsa syvyyksiin ikäänkuin luullen näkevänsä jotakin sen pohjalla, raapi päätänsä ja liitti viime huomautukseensa vakuudeksi: »Ei, ei. Ei puhettakaan siitä. Ei hän mitään saa.»
Kun tämä puheenaine näytti olevan loppuunkulutettu ja mr Merdle samaten, kysyi Fanny, aikoiko hän palatessaan noutaa mrs Merdlen ja ajaa kotiin hänen seurassaan.
»En», vastasi mr Merdle, »minä menen suorinta tietä ja jätän mrs
Merdlen pitämään huolta itsestään».
Näin sanoen tarkasteli hän molempia kämmeniänsä ikäänkuin ennustaisi itsellensä. »Olen varma, että hän kyllä kykenee siihen».