Edmundille annettiin nyt ohjeet ja määräykset avata kilpikonnanluinen lipas ja ottaa mr Merdlelle kilpikonnanluinen kynäveitsi. Hänen täyttäessään käskyä sanoi hänen vaimonsa armollisesti vuosisadan suurelle hengelle.
»Jos tahraatte sen musteeseen, niin minä suon sen teille anteeksi.»
»Minä en aio tahrata sitä musteeseen», ilmoitti mr Merdle.
Kuuluisa vierailija ojensi sitte hihankäänteensä ja hautasi Fannyn käden hetkeksi siihen ranteineen ja rannerenkaineen päivineen. Missä hänen oma kätensä piili, siitä ei päässyt selville, mutta mrs Sparkler tunsi sen kosketusta yhtä vähän kuin jos mr Merdle olisi ollut ylen ansioitunut Chelsean veteraani tai greenwichiläinen sotilaseläkkeen nauttija.
Kun mr Merdle sitte viimein lähti, oli Fanny varma siitä, että nyt päättyvä päivä oli ollut pisin mahdollinen ja ettei maailmassa ollut toista, ei peräti vailla viehätysvoimaa olevaa naista, jota olisi niin kiusattu ja uuvutettu ikävällä, typerällä seuralla kuin häntä; hän astui parvekkeelle hengittääkseen hiukan raikasta ilmaa. Harmin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja niiden läpi katsottuna näytti kuuluisa mr Merdle, joka käveli kadulla, hyppivän, tanssivan ja kieppuvan kuin monen paholaisen riivaamana.
YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Hovimestari luopuu virastansa
Päivällisvieraat olivat koolla suuren lääkärin luona. Laki oli siellä ja täydessä vauhdissa. Ferdinand Barnacle oli siellä ja viehättävimmillään. Harvat elämän polut olivat salatut lääkäriltä ja hän liikkui sen pimeimmillä perukoilla useammin kuin itse piispa. Lontoossa oli ylhäisiä, loistavia naisia, jotka suorastaan jumaloivat häntä maailman herttaisimpana, viehättävimpänä olentona ja hauskimpana ihmisenä, mutta jotka olisivat kauhistuneet oleskeluaan hänen läheisyydessään, jos olisivat tienneet, millaisia näkyjä nämä miettivät silmät pari tuntia takaperin olivat katselleet, millaisten vuoteiden ääressä, millaisten kattojen alla tämä tyyni, hillitty mies oli seisonut. Mutta lääkäri oli tyyni ja hillitty eikä torvella toitotellut omia enempää kuin muidenkaan ihmisten asioita. Monta ihmeellistä asiaa oli hän kuullut ja nähnyt, ja monenkaltaisten ristiriitaisten siveellisten ongelmien keskellä kului hänen elämänsä; tästä huolimatta tunsi hän, kuten suuri Parantaja-mestarikin, yhtä lailla ja erotuksetta sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Hän virkisti kuten sadekin erotuksetta sekä vääriä että vanhurskaita, tehden hyvää, missä siihen oli tilaisuutta, kuuluttamatta sitä synagoogissa tai katujen kulmissa.
Kuten ainakin laajalti ihmiselämää tunteva henkilö, esiintyköönpä kuinka vaatimattomasti tahansa, herättää huomiota, niin oli lääkärikin puoleensavetävä mies. Hienoimmatkin herrat ja naiset, joilla ei ollut aavistustakaan hänen salaisuuksistaan ja jotka olisivat säikähdyksestä tyhmistyneet enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa, jos hän olisi tehnyt sopimattoman ehdotuksen: »Tulkaa katsomaan, mitä minä näen!» — hekin tunnustivat hänen viehätysvoimansa. Missä hän oli, siellä oli olemassa jotakin todellista ja luonnollista. Ja hitunenkin todellisuutta, samoin kuin vähäisin annos eräitä muita tuskin luonnollisiksi luettavia tuotteita, saattaa tuoksullaan läpitunkea suunnattomia ainemääriä.
Tästä syystä kävi aina niin, että ihmiset lääkärin pienillä päivällisillä esiintyivät vähimmin sovinnaisessa muodossaan. Vieraat sanoivat itselleen, joko tietämättään tai tietoisesti: »Tämä mies tuntee meidät sellaisina kuin todella olemme, hänellä on lupa tulla luoksemme, kun olemme vailla irtotukkaamme ja ihomaaliamme, hän kuuntelee kuumehoureitamme ja näkee kasvojemme peittelemättömän ilmeen, kun emme kykene hallitsemaan niitä; voimme siis esiintyä jotenkin luonnollisina hänen edessään, sillä me olemme hänen vallassaan ja hän on liian voimakas voitettavaksemme.» Ja sentähden kävi niin omituisesti, että lääkärin päivällisvieraat esiintyivät melkein luonnollisina.