»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»
Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa. Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa, heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori John vankilaan.
Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin kuormaa.
Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte tulla nyt.»
Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:
»Tarvitsette huoneen. Minä olen hankkinut teille.»
»Kiitän teitä sydämellisesti.»
Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään, vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä. Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:
»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä huoneesta, ja nyt saatte sen.»
Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä, jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa, että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»