KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Marshalsean kasvatti
Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja vaipui ajatuksiinsa.
Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan, ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.
Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta, joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos, niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina, kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.
Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään, kuitenkaan kääntymättä häneen päin.
»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos.
Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»
»Paljon kiitoksia. En tarvitse nyt mitään.»
»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut saada teitä kuulemaan».
»Koputitteko?»