»Viisi, kuusi kertaa.»
Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia mietteissään.
»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa teille pari sanaa?»
»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin. Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.
»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän, ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.
»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti kädestään.
»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin paljon vaivaa.»
Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään kuin matkalaukunkin.
»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt pudistaa kättä, mr John.»