Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko Marshalsean läpi.
»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi taas kulhoa.
Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta en voi saada niitä alas tänään.»
Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan tarkkaavasti Clennamia.
»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen tähden».
»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».
»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän, raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir. Se todella hämmästyttää minua!»
Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka oli tuikea ja harmistuneen moittiva.
»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen, koska tiesin, että se oli voitettava, ja olin päättänyt olla enää ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa, sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin, ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin. Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua, kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen, että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».
Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen, kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?» Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen, jatkoi sekavaa puhettansa.