»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea, että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia, miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja eikä mitään sellaista?»
»Mitä te oikein tarkoitatte?» huudahti Arthur.
»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten naisvangeilla on.»
Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä, samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi, leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin harvinaisen herkun.
»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»
»Saattaapa todella olla niin, sir», vastasi John Chivery.
»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»
»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».
»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran kävin hänen luonansa?»
»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista».