»Totta kai näen sen.»
»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin täällä hänen näkemättä minua!»
»Minkä todistajina?» kysyi Clennam.
»Miss Dorritin rakkauden.»
»Kehen?»
»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni käsinojista ja pudistaen päätänsä.
Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken unia saatua tiedonantoa.
»Minuun!» sanoi hän viimein ääneen.
»Voi!» valitti nuori John. »Niin, teihin!»
W »Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin. Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»