Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja pisti sitte nenäliinan taas taskuun.
Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia. Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa. John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.
Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut. Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.
Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.
Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku. Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan vankilassa.
Kuinka vähän todennäköistä!
Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan. Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin, mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha ja vakava?
Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin, kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut mitään erotusta?
Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa, joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin, ja hyväpä niinkin!
On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki. Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija, oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään, hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.