Pikku Dorrit, Pikku Dorrit. Tunti tunnilta. Aina vain Pikku Dorrit!
Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.
Rakas Pikku Dorrit!
Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.
Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa van hautakirjoituksen:
KULKIJA!
KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ
JOHN CHIVERY nuorempi.
HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ,
JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA.
ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA
JA TUNSI KOVAA HALUA
RYHTYÄ KÄSIRYSYYN,
MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN
KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA
MENETTELI JALOMIELISESTI.
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Ilmestys vankilassa
Yleinen mielipide vankilan ulkopuolella oli vihamielinen Clennamille eikä hän hankkinut itselleen ystäviä sen sisäpuolellakaan. Hän oli liiaksi alakuloinen yhtyäkseen pihassa kävelevään laumaan, joka pysytteli yhdessä unohtaakseen huolensa; hän oli liiaksi itseensä sulkeutunut ja onneton ottaakseen osaa ravintolan vaivaisiin huvituksiin; hän pysytteli omassa huoneessaan ja muut katsoivat häneen karsaasti. Toiset väittivät hänen olevan ylpeän; toiset moittivat häntä synkäksi ja äreäksi; toiset halveksivat häntä, koska hän muka oli heikko raukka, joka kärsi ja kuihtui velkojensa painon alla. Vankilan koko väestö karttoi häntä näiden erilaisten syytösten tähden, mutta varsinkin viimemainitun, johon sisältyi syytös jonkinlaisesta uskottomuudesta talon tapoja kohtaan, ja pian hän oli niin eristettynä, että hän käveli pihassa vain silloin, kun iltakerho oli koolla ravintolassa laulaen, maljoja juoden ja puheita pitäen ja kun pihassa oli tuskin ketään muita kuin naisia ja lapsia.
Vankeus alkoi vaikuttaa häneen. Hän tunsi jo veltostuvansa ja myös tylsistyvänsä. Nämä huomiot peloittivat häntä, sillä hän oli nähnyt, millainen vaikutus vankeudella oli ollut tässä samassa huoneessa, näiden neljän ahtaan seinän sisäpuolella. Arasti väistäen muiden huomiota ja omaansa, alkoi hän muuttua ilmeisesti. Kuka hyvänsä saattoi nähdä, että vankilamuurin varjo oli synkkänä hänen yllänsä.