Eräänä päivänä, hänen oltuansa kymmenen tai kaksitoista viikkoa vankilassa ja koetettuaan ruveta lukemaan, voimatta kuitenkaan erottaa kuviteltujakaan henkilöitä Marshalseasta, sattui niin, että joku pysähtyi hänen ovellensa ja koputti. Hän nousi avaamaan, ja miellyttävä ääni tervehti häntä: »Kuinka voitte, mr Clennam? Toivottavasti ette pane pahaksenne, että tulen tervehtimään teitä!»
Se oli vilkas nuori Barnacle, Ferdinand. Hän näytti erittäin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta hänen ylenmääräinen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli outona vastakohtana likaisen vankilan synkkyydelle.
»Tuloni hämmästyttää teitä, mr Clennam», sanoi hän istuutuen tuolille, jonka Clennam tarjosi hänelle.
»Tunnustan olevani todella hyvin ihmeissäni.»
»Mutta ette pahoillanne?»
»En millään muotoa.»
»Kiitos. Suoraan puhuen», tunnusti miellyttävä nuori Barnacle, »olen ollut hyvin pahoillani kuultuani, että teidän on täytynyt joksikin aikaa vetäytyä tänne, ja toivon (tietysti näin vain yksityisesti meidän kesken), ettei meillä ole ollut mitään tekemistä tässä asiassa?»
»Teidänkö virastollanne?»
»Meidän verukevirastollamme.»
»En voi sälyttää pienintäkään osaa vastoinkäymisistäni tämän huomattavan laitoksen syyksi.»