Vangin huomiokyky oli yksinäisyydessä ja mielenmasennuksen tähden käynyt jo niin epävarmaksi ja hän oli niin tottunut seurustelemaan vain yhden ainoan hiljaisen olennon kanssa muurin ainaisessa pimennossa, että hänen nyt täytyi pudistautua hereille jonkinlaisesta huumaustilasta, ennenkuin kykeni katsomaan mr Ruggiin, saamaan hänen puheensa päästä kiinni ja kiireesti vastaamaan: »Päätökseni on muuttumaton ja pysyy muuttumattomana. Pyydän, jättäkää se silleen, jättäkää se silleen!» Mr Rugg, joka ei huolinut salata suuttumustaan ja loukkaustaan, vastasi:
»Oh! Tietysti, tietysti, sir! Minä olen ylittänyt valtuuteni, tiedän sen, esittäessäni teille tätä. Mutta kun kuulen monessa seurassa ja varsin hyvissä seuroissa huomautettavan, että vaikka ulkomaalaiselle käykin päinsä istua Marshalseassa, ei se mitenkään sovi englantilaisen itsetunnolle, kun hänen saarimaansa kunniakkaat, vapaat lait sallivat hänen siirtyä Benchiin, arvelin voivani ylittää minulle viitoitetut ahtaat ammatilliset rajat ja mainita tästä. Henkilökohtaisesti», sanoi mr Rugg, »ei minulla ole mitään mielipidettä puheena olevassa asiassa».
»Hyvä on», vastasi Arthur.
»Oh! Ei kerrassaan mitään mielipidettä!» vakuutti mr Rugg. »Jos minulla olisi oma mielipide, olisi tuntunut vastenmieliseltä nähdä, kuten äsken tapahtui, ylhäiseen perheeseen kuuluvan, ratsastaen saapuneen herrasmiehen vierailevan Marshalseassa asustavan asiakkaani luona. Mutta se ei ollut minun asiani. Jos minulla olisi oma mielipide tässä asiassa, niin olisin suonut saaneeni oikeuden ilmoittaa toiselle herrasmiehelle, sotilaalta näyttävälle, joka nyt odottaa porttihuoneessa, että asiakkaani ei suinkaan ole aikonut jäädä tänne, vaan on juuri aikeissa muuttaa parempaan paikkaan. Mutta tehtäväni virallisena koneena on selvä; muu ei kuulu minuun, Suvaitsetteko ottaa tuon herrasmiehen puheillenne, sir?»
»Joka odottaa porttihuoneessa, sanoitte?»
»Niin, otin sen ammattiini kuulumattoman vapauden, sir. Kuullessaan minun olevan teidän lakineuvojänne, kieltäytyi hän häiritsemästä teitä ennenkuin rajoitettu tehtäväni olisi suoritettu. Onneksi», lisäsi mr Rugg ivallisesti, »en käyttänyt niin väärin valtuuksiani, että olisin kysynyt herrasmiehen nimeä.»
»Kai minun on otettava hänet vastaan», huokasi Clennam väsyneesti.
»Te suvaitsette siis, sir?» kysyi Rugg. »Saanko kunnian ulos mennessäni mainita sen odottavalle herralle? Saanko? Kiitos, sir, minä lähden nyt.» Ja hän lähti äkäisenä.
Sotilaalta näyttävä herrasmies oli niin vähän herättänyt Clennamin uteliaisuutta tässä hänen mielentilassaan, että unohdus jo puoliksi peitti tämän mielikuvan, muodostaen liepeen sitä tummaa huntua, joka nyt alituisesti verhosi hänen sieluansa; silloin hän kuuli raskaita askeleita portaissa. Ne tuntuivat nousevan hänen huonettansa kohden, ei ripeästi ja reippaasti, vaan kerskuen ja meluten ikäänkuin olisi ollut tarkoitus loukata. Kun ne hetkeksi pysähtyivät hänen ovensa taakse, ei hän heti voinut saada kiinni siitä mielleyhtymästä, jonka tämän äänen erikoisuus herätti. Hänellä oli vain silmänräpäys miettimisaikaa. Ovi lennätettiin paukauttamalla auki, ja oviaukossa seisoi kadonnut Blandois, monien murheiden ja huolten alkusyy.
»Terve, vanki veikko!» sanoi hän. »Te haluatte tavata minua, kuulemma.
Tässä olen.»