Ennenkuin Arthur harmistuneessa hämmästyksessään ehti vastata, työntyi Cavalletto miehen jäljestä huoneeseen. Ja häntä seurasi mr Pancks. Kumpikaan näistä kahdesta ei ollut käynyt tässä huoneessa Clennamin otettua sen haltuunsa. Mr Pancks hinautui kovasti huohottaen ikkunan ääreen, laski hattunsa lattialle, pörrötti molemmin käsin tukkansa pystyyn ja risti käsivartensa kuten mies, joka pitää lyhyttä lepohetkeä kovan päivätyön lomassa. Mr Baptist, joka ei hetkeksikään siirtänyt silmiään pelätystä entisestä kumppanistaan, istuutui notkeasti lattialle selkä ovea vasten ja tarttui molempiin nilkkoihin, asettuen samaan asentoon (paitsi että tämä ilmaisi kiinteintä tarkkaavaisuutta) kuin jossa hän oli istunut saman miehen edessä erään toisen vankilan synkemmässä varjossa helteisenä aamuna Marseillessa.
»Olen kuullut näiltä molemmilta hulluilta», sanoi monsieur Blandois tai Lagnier tai Rigaud, »että tahdotte tavata minua, vankiveikko. Tässä olen!»
Vilkaistuaan halveksivasti sänkyyn, joka oli työnnetty kokoon päiväksi, hän nojasi selkäänsä siihen, ei yrittänytkään ottaa hattua päästänsä ja seisoi vihamielisesti murjottaen, kädet taskuissa.
»Senkin pahaenteinen roisto!» sanoi Arthur. »Te olette tarkoituksellisesti saattanut äitini talon kamalan epäluulon alaiseksi. Miksi teitte niin? Mikä on ollut syynä pirulliseen keksintöönne?»
Monsieur Rigaud tuijotti ensin häneen ja purskahti sitte nauramaan. »Kuulkaas tätä ylevää herrasmiestä! Kuunnelkaa, koko maailma, tätä hyveen perikuvaa! Mutta varokaa, varokaa, ystäväiseni, teidän intonne saattaa olla hieman vaarallinen. Hiisi vie, saattaapa todellakin!»
»Signore!» keskeytti Cavalletto, niinikään kääntyen Arthurin puoleen, »kuunnelkaa ensin minua. Minä sain teiltä määräyksen etsiä käsiini hänet, Rigaudin, eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Minä menen, luonnollisesti», selitti mr Baptist, »ensin maanmiesteni luo. Kysyn, mitä uutta kuului Londraan, mitä tietävät sinne saapuneista ulkomaalaisista. Sitte menen ranskalaisten luo. Sitte menen saksalaisten luo. Kaikki he kertovat minulle. Suurin osa meistä tuntee hyvin toisensa ja he kertovat kaikki minulle. Mutta — kukaan ei tiedä kertoa mitään hänestä, Rigaudista. Viisitoista kertaa», ja Cavalletto huiskautti kolme kertaa vasenta kättänsä, sormet haralla ja teki sen niin nopeasti, että tuskin saattoi silmillä seurata liikettä, »kysyn häntä kaikkialla, missä liikkuu ulkomaalaisia, ja viisitoista kertaa», toistaen saman nopean liikkeen, »he eivät tiedä mitään. Mutta —»
Italialaiseen tapaansa painostaen sanaa »mutta» hän alkoi heiluttaa oikean kätensä etusormea, vähän vain ja hyvin varovasti.
»Mutta! — Pitkän ajan perästä, jonka kuluessa minä en ole kyennyt saamaan selville, onko hän täällä Londrassa, kertoo eräs minulle valkotukkaisesta sotilaasta — häh? — ei tuollainen tukka kuin hänellä on — valkoinen — joka elää piileksien eräässä paikassa. Mutta» — uusi painostus tällä sanalla, »joka toisinaan iltaisin lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Täytyy olla, kuten Italiassa sanotaan (ja kuten heillä poloisilla kyllä onkin!), kylliksi kärsivällisyyttä. Minulla on kärsivällisyyttä. Kysyn, missä tämä paikka on. Yksi luulee sen olevan siellä, toinen täällä. No niin, se ei ole siellä eikä täällä. Minä odotan kärsivällisimmin. Vihdoin löydänkin sen. Sitte vahdin ja vartioin, piileksin ja odotan, kunnes hän lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Hän on harmaatukkainen sotilas — mutta!» — hyvin päättävä korostus mutta-sanalla ja vilkas etusormen takaperäinen heiluttelu puolelta toiselle — »hän on samalla tuo mies tuossa».