Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.
Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.
Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa, laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää. Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.
Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa, kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan, sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte puhkeavan kyyneliin.
Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista, hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi ilmielävänä hänen nimensä.
»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on. Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»
Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä kosketus!
Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.
Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»
»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan ystävän mukanani.»