Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi: hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli, ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.
Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.
Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle, ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.
»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden. Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se sanotuksi.»
»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»
Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.
»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle — liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin onnelliseksi, sanoo hän.»
Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti hänen yllänsä.
»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»
Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan kätensä, ja hän vaikeni.