»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni — ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea, mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon, ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta, ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen tulla siunaukseksi minulle!»
Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.
Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:
»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»
»Ja kuitenkaan ette salli minun pysyä uskollisena teille murheessanne?»
»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin, kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin, rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»
Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.
»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on mennyttä.»
Hän syleili Pikku Dorritia kuin tytärtänsä.
»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena, teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän, että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»