Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku
Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.
»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»
»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti, ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»
»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä. Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin, aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»
Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?' Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki tulevat onnellisiksi!»
Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti hänen jälkeensä.
Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi.
Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.
»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla ja tulen nyt luoksenne.»
»Mikä on hätänä?»