»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita enää!»
»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta. Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»
Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä, irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin repinyt hänen sääriänsä.
»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken — viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»
»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr
Flintwinch väliin.
»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.» Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.
»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki — sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee. Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi tapasi hänet?»
»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan! Pelastakaa minut Jere-mi-ahin käsistä!»
Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.
»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha, ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä! Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri! Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa, viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän, tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha, ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»