Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen. »Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»
Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:
»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. Sitä juuri te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette sukupuolenne kopeimpia. Sitä juuri te olette. Lukemattomat kerrat olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin! Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen, täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette, että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa, minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen — neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta, ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias, liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa sen.
»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan, jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu, sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin. Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa, »auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän. Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa. Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle. Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla, ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin, muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen, kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».
Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike, ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.
»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin olla varma siitä, että pysytte vaiti?»
»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon, ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on silloin lukenut ne.»
Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän seisoi vakavana.
»Sanokaa, mitä tarkoitatte. Sanokaa, mitä tarkoitatte, mies!»
Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi noussut eloon.