»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär, on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle, miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen tuli ’mr Clennamin tähden’ — hän tekee mitä hyvänsä hänen tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta, että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan minulle vaientaaksensa — hänen tähtensä — asian? Sanon vielä kerta, aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta, niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»
Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi polvilleen hänen eteensä.
»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua. Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä. Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä minua.»
Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi jäykkänä hämmästyksestä:
»Säilytämme täällä? Hän on ollut kuolleena jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kysy Flintwinchiltä — kysy häneltä. He voivat molemmat kertoa, että hän kuoli, kun Arthur matkusti ulkomaille.»
»Sitä pahempi», vastasi Affery väristen, »sillä silloin hän kummittelee täällä. Kukapa muu täällä kulkea kakistelisi, antaen merkkejä tiputtelemalla hiljakseen tomua sinne tänne? Kukapa muu kuljeksisi edestakaisin ja piirtelisi seiniin pitkiä käyriä viivoja meidän kaikkien nukkuessa? Kukas muu pitelisi ovia tuon tuostakin? Mutta älkää menkö ulos — älkää menkö! Rouva, te kuolette kadulle!»
Hänen emäntänsä irroitti nyt hameensa hänen otteestaan, sanoi Rigaudille: »Odottakaa täällä siksi, kunnes palaan!» ja riensi ulos huoneesta. He näkivät ikkunasta hänen juoksevan hurjasti pihan poikki ja porttikäytävästä ulos.
Muutaman hetken he seisoivat liikkumattomina. Affery liikahti ensimmäisenä, ja hän seurasi käsiään väännellen emäntäänsä. Sitten Jeremiah Flintwinch vetäytyi hitaasti ovelle toinen käsi taskussa ja toisella kuoputtaen leukaansa ja vääntäytyi vaiteliaaseen tapaansa ulos huoneesta. Jäätyään yksin asettui Rigaud ikkunapenkille avonaisen ikkunan ääreen sairaan asentoon kuin Marseillen vankilassa. Hän sovitti tupakka- ja tulivehkeet viereensä ja alkoi poltella.
»Huh! Melkein yhtä synkkää ja ikävää kuin inhoittavassa vanhassa vankilassa. Lämpimämpää, mutta melkein yhtä kolkkoa. Pitäisi odottaa hänen palaamistaan! Kyllä, varmasti; mutta minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän viipyy? Mitäpä tuosta! Rigaud — Lagnier — Blandois, herttainen veikkoni, sinä saat rahasi. Sinä rikastut. Olet elänyt herrasmiehenä ja kuolet niinikään herrasmiehenä. Riemuitse voitostasi, poikaseni; mutta sinun luonteesi mukaistahan onkin olla voitonriemuinen. Huh-huh!»
Ja hänen voitonriemussaan kohosivat viikset nenän alle, joka painui niiden ylle, hänen silmäillessään erikoisen tyytyväisenä katossa hänen yllään olevaa paksua hirttä.