Mrs Clennam viittasi suostuvansa; nuori mies avasi oven ja ohjasi hänet yläkerrassa olevaan asuntoon. Mrs Clennam jäi siellä hämärtyvään huoneeseen jonka ikkunat olivat pimenevään vankilanpihaan päin. Vankilan asukkaat kuljeksivat sinne tänne pihalla, katselivat ulos ikkunoista, pysyttelivät mahdollisimman erillään poislähtevien, vierailevien ystäviensä kanssa ja yleensä koettivat parhaalla tavalla kuluttaa aikaansa vankilassa tänä kesäisenä iltana. Ilma oli painostavan helteinen, paikan umpinaisuus ahdistava ja ulkoa syöksähteli vapaan elämän ääniä, jotka herättivät samanlaista kaihoa kuin niitä kuunnellessa päänsäryssä ja sydänsäryssä. Hän seisoi ikkunassa hämmentyneenä katsellen tätä vankilaa kuin omasta erikoisesta vankilastaan, kun hiljainen hämmästyksen huudahdus säpsähdytti häntä, ja Pikku Dorrit seisoi hänen edessään.
»Onko mahdollista, mrs Clennam, että olette noin onnellisesti parantunut, että —»
Pikku Dorrit vaikeni, sillä niissä kasvoissa, jotka nyt kääntyivät häneen päin, ei näkynyt onnea eikä terveyttä.
»Tämä ei ole parannusta eikä se ole voimaa; en tiedä mitä se on.» Tehden kiihkeän kädenliikkeen hän työnsi tämän kaiken syrjään. »Teille on jätetty paperikäärö, joka teidän oli määrä antaa Arthurille, ellei sitä vaadita takaisin ennen vankilan sulkemista tänä iltana.»
»Niin.»
»Minä vaadin sen takaisin.»
Pikku Dorrit otti sen povestaan ja laski sen hänen käteensä, joka vielä, saatuaan käärön, pysyi ojennettuna.
»Onko teillä aavistusta siitä, mitä se sisältää?»
Pelästyneenä siitä, että mrs Clennam oli siellä, vieläpä saaneena uuden liikuntokyvyn, joka ei ollut voimaa, kuten hän itse sanoi, ja jota oli niin outo katsella, ikäänkuin kuva tai veistos olisi muuttunut eläväksi, Pikku Dorrit vastasi: »Ei.»
»Lukekaa se.»