»Lupaan.»
»Jumala siunatkoon teitä.»
Hän seisoi niin varjossa, että hän Pikku Dorritille esiintyi vain hunnutettuna hahmona, mutta ääni, hänen sanoessaan nuo kolme kiitollista sanaa, oli sekä kiihkeä että murtunut. Murtunut liikutuksesta, joka oli yhtä outo hänen jähmettyneelle katseelleen kuin liikunto hänen jähmettyneille jäsenillensä.
»Ihmettelette kenties», sanoi hän varmemmalla äänellä, »että mieluummin suon teidän tuntevan minut, teidän, jota vastaan olen rikkonut, kuin Arthurin, jonka äiti oli viholliseni ja rikkoi minua vastaan. — Sillä hän rikkoi minua vastaan! Hän ei tehnyt suurta syntiä vain Herraa vastaan, vaan minuakin vastaan. Hän se teki Arthurin isän sellaiseksi minua kohtaan kuin hän oli. Hääpäivästämme saakka olin minä hänen kauhunsa, ja se oli tuon naisen syy. Olin heidän molempien vitsauksena, ja se oli hänen ansionsa. Te rakastatte Arthuria (näen punan kohoavan kasvoillenne, olkoon se onnellisempien päivien koitto teille) ja te olette jo ajatellut, että hän on yhtä säälivä ja hyvä kuin te itsekin, ja ihmetellyt miksi en kerro hänelle yhtä hyvin kuin teille. Ettekö olekin ajatellut niin?»
»Minulle ei voi olla vieras mikään ajatus, joka johtuu siitä tiedosta, että mr Clennamiin aina voi luottaa, koska hän on hyvä, jalo ja lempeä», vastasi Pikku Dorrit.
»En epäile sitä. Ja kuitenkin Arthur on ainoa ihminen maailmassa, jolta haluan salata sen niin kauan kuin olen täällä. Minä kasvatin häntä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka nuhteessa ja kurituksessa. Olin ankara hänelle tietäen, että lapset saavat kärsiä vanhempien rikosten tähden ja että hänessä jo syntymästä saakka oli vihan leima. Olen istunut yhdessä hänen ja hänen isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka isä heikkoudessaan olisi halunnut osoittaa hellyyttä hänelle, mutta minä estin sen, jotta lapsi ankaran, kovan elämän kautta pelastaisi sielunsa. Olen nähnyt pojan äitinsä ilmein kauhuissaan katsahtavan minuun pienistä kirjoistaan ja koettavan äitinsä tavoin lauhduttaa minua, mutta se vain kovensi sydäntäni.»
Kun hän näki kuulijansa peräytyvän, tyrehtyi hetkeksi hänen muistelmiensa synkkä tulva.
»Hänen hyväksensä. En tehnyt sitä kostaakseni kärsimääni vääryyttä. Mikäpä minä olin ja mitäpä tämä merkitsi taivaan kirouksen rinnalla! Olen nähnyt tämän lapsen kasvavan, ei erikoisen hurskaaksi (hänen äitinsä synti painoi liian raskaana häntä), mutta kuitenkin rehellisenä ja kunniallisena ja tottelevaisena minulle. Hän ei milloinkaan rakastanut minua, vaikka olin kerran puoliksi toivonut sitä — niin heikkoja olemme ja näin turmeltuneet lihalliset heikkoutemme sotivat tehtäviämme ja velvollisuuksiamme vastaan; mutta hän kunnioitti minua aina ja, alistui määräyksiini. Näin hän tekee vielä nytkin. Sydämessään tyhjä sija, jonka merkitystä hän ei milloinkaan ole tiennyt, kääntyi hän pois minusta ja kulki omaa tietänsä; mutta siinäkin hän on menetellyt kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Tällainen on hänen suhteensa ollut minuun. Teidän suhteenne minuun on ollut paljoa ylimalkaisempi ja toisaalta myös paljoa lyhytaikaisempi. Istuessanne työnne ääressä huoneessani, olette tuntenut pelkoa minua kohtaan, mutta olette otaksunut minun tekevän teille hyväntyön; nyt tiedätte asian oikean laidan, että olen tehnyt teille vääryyttä. Minun on helpompi sietää tekoni syiden ja vaikuttimien väärinymmärrystä ja väärinselitystä teiltä kuin häneltä. En tahtoisi mistään maallisesta hinnasta, että hän, sokeudessaankaan, syöksisi minut siitä asemasta, jossa olen ollut hänen suhteensa koko hänen elämänsä ajan, ja että muuttuisin hänen silmissään halveksittavaksi, alennetuksi, joka en enää ansaitsisi hänen kunnioitustaan. Tehköön hän sen, jos se on välttämätöntä, sittenkun en enää ole näkemässä sitä. Mutta älkää antako minun täällä eläissäni milloinkaan tuntea, että olen kuollut hänelle, että olen niin hävinnyt hänen näköpiiristään kuin jos salama olisi polttanut tahi maa niellyt minut.»
Hänen ylpeytensä oli hyvin suuri, ja hänen vanhojen intohimojensa tuottama tuska hyvin kirpeä hänen puhuessaan näin. Eivätkä ne suinkaan lieventyneet hänen lisätessään:
»Ja nyt näen teidänkin kammoten peräytyvän, ikäänkuin olisin ollut julma.»