Pikku Dorrit ei voinut kieltää sitä. Hän koetti sitä salata, mutta kammoksui tällaista mielentilaa, joka oli palanut näin kiihkeänä ja näin kauan. Hän käsitti sen sellaisena kuin se oli, ilman viisasteluja ja verukkeita.
»Olen tehnyt», lausui mrs Clennam, »mitä minulle annettiin tehtäväksi.
Asetuin pahaa vastaan, en hyvää. Olin ankaruuden aseena syntiä vastaan.
Eikö kaikkina aikoina ole syntisiä, minun kaltaisiani, valittu
kukistamaan syntiä?»
»Kaikkina aikoina?» toisti Pikku Dorrit.
»Vaikkapa oma kärsimäni vääryys olisi katkeroittanut mieltäni ja oma kostonhaluni ollut vaikuttimenani, eikö sittekin menettelylleni tunnustettaisi jonkinlaista oikeutusta? Eikö entisinäkään aikoina, jolloin syyttömät menehtyivät syyllisten kanssa, tuhannet yhden tähden? Jolloin vääryyden viha ei sammunut veressäkään ja kuitenkin sai armon?»
»Oi, mrs Clennam, mrs Clennam», huudahti Pikku Dorrit, »vihan tunteet ja leppymättömyys suovat kehnon lohdutuksen ja ovat huonona tienviittana meille kummallekin. Elämäni on kulunut tässä vaivaisessa vankilassa ja kasvatukseni on ollut kovin vaillinainen, mutta sallikaa minun pyytää teitä, muistamaan myöhempiä ja parempia aikoja. Seuratkaa vain Häntä, joka paransi sairaita, herätti kuolleita, oli onnettomien ja kadotettujen ystävä, kärsivällistä Mestaria, joka kyynelin sääli meidän puutteitamme ja heikkouksiamme. Emme voi muuta kuin menetellä oikein, jos syrjäytämme kaiken muun ja toimimme vain Häntä muistaen. Hänen elämässään ei ollut mitään kostoa, ei mitään kärsimyksen tuottamista toisille, sen uskon varmasti. Jos seuraamme Häntä, emme horjahtele emmekä eksy, siitä olen varma!»
Seistessään siinä ikkunan ääressä, illan pehmenneessä valossa, luoden katseensa entisten koettelemustensa näyttämöltä säteilevälle taivaalle erosi hän varjossa seisovasta olennosta yhtä paljon kuin häntä tukeva elämä ja oppi erosivat toisen olennon tarinasta. Mrs Clennam taivutti taas päänsä alas eikä virkkanut mitään. Hän jäi siihen asentoon, kunnes ensimmäinen varoitussoitto kajahti.
»Kuulkaa!» huudahti hän ja säpsähti. »Sanoin, että minulla oli toinenkin pyyntö. Se on sellainen, joka ei siedä viivytystä. Mies, joka antoi teille tuon käärön ja joka omistaa nämä todistukset, odottaa parhaillaan kodissani, että palaisin ja ostaisin ne häneltä. Voin salata ne Arthurilta vain ostamalla ne siltä mieheltä. Hän pyytää suurta summaa, enemmän kuin mitä voin saada kokoon, ellei minulle suoda aikaa. Hän kieltäytyy alentamasta hintaansa ja uhkaa tulla teidän luoksenne, jollen minä ole suostuvainen. Tahdotteko tulla kanssani sinne ja näyttää tietävänne asian? Tahdotteko palata minun kanssani ja koettaa voittaa hänet? Tahdotteko tulla auttamaan minua häntä vastaan? Älkää kieltäytykö siitä, mitä pyydän Arthurin nimessä, vaikken rohkene pyytää sitä Arthurin tähden!»
Pikku Dorrit suostui mielellään. Hän kiiti vankilaan, jossa viipyi muutaman hetken, palasi ja ilmoitti olevansa valmis lähtemään. He poistuivat toisia portaita, välttäen porttihuonetta, ja mennen etupihan läpi, joka nyt oli autio ja tyhjä, pääsivät kadulle.
Oli eräs niitä kesäisiä iltoja, jolloin pimeätä ei tulekaan, pitkä hämärä vain. Katu ja silta esiintyivät selvinä ja avoimina heidän edessään, ja taivas oli kirkas ja kaunis. Ihmiset seisoivat ja istuivat oviensa likellä leikkien lasten kanssa ja nauttien illan ihanuudesta; monet olivat kävelyllä raikkaassa ilmassa; päivän touhu oli touhunnut itsensä väsyksiin, ja muilla kuin heillä kahdella ei näkynyt olevan kiirettä. Kun he kulkivat sillan yli, näkyivät monien kirkkojen tornit niin selvästi kuin olisivat astuneet esiin niitä tavallisesti ympäröivästä usvasta ja tulleet paljoa lähemmäksi. Taivasta kohti kohoava savu oli riisunut likaisen värinsä ja pukeutunut kirkkaaksi. Auringonlaskun ruusuinen ihanuus ei ollut vielä lakastunut pitkältä valkopilvien jonolta, joka rauhallisena viipyi näköpiirin reunassa. Tyynen taivaanlaen loistavasta keskuksesta säteili joka puolelle koko taivaan yli varhaisten tähtien lomiin pitkiä valonuolia kuin merkkeinä rauhaa ja toivoa tuovasta siunatusta uudesta liitosta, joka muutti orjantappurakruunun sädekehäksi.
Vähemmän huomiotaherättävänä nyt pimeässä ja toisen seurassa riensi mrs Clennam Pikku Dorritin rinnalla häiritsemättä kotiansa kohden. He poikkesivat valtaväylältä samassa kulmassa, jossa mrs Clennam oli astunut sille, jatkaen matkaansa hiljaisia tyhjiä sivukatuja pitkin. He olivat juuri astumaisillaan porttikäytävään, kun kuulivat äkillisen, ukkosen jyrinää muistuttavan kumahduksen.