»Mikä se oli? Rientäkäämme sisään», huudahti mrs Clennam.
He olivat porttikäytävässä. Pikku Dorrit kirkaisi ja pidätti häntä.
Häviävän hetken näkyi talo heidän edessänsä, ja mies istui ikkunalaudalla tupakoiden; kuului toinen kumahdus ja talo heilahti, horjahti ulospäin, avautui kymmenistä kohdista, lysähti ja painui kasaan. Korvat lukossa melusta, tukehtumaisillaan ja puolisokeina pölystä he peittivät kasvonsa ja jäivät kuin kiinni juurtuneina paikoilleen. Pölypilvi, joka nousi heidän ja rauhallisen taivaan välille, hajosi hetkeksi ja näytti heille tähdet. Kun he taas katsoivat, hurjasti huutaen apua, alkoi iso savutorvirykelmä, joka yksin oli jäänyt pystyyn kuin torni pyörretuulessa, horjua, halkeili ja romahti rauniokasan päälle, ikäänkuin jokainen putoava osanen olisi ollut kiihkeä peittämään musertuneen konnan yhä syvempään hautaan.
Melkein tuntemattomiksi mustuneina lentävästä tomusta juoksivat he ulos porttikäytävästä huutaen ja kirkuen. Siellä mrs Clennam vaipui kivitykselle; siitä hetkestä lähtien hän ei milloinkaan liikuttanut sormeakaan eikä kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Neljättä vuotta hän eli rullatuolissa, katsellen tarkkaavasti kaikkea, mitä tapahtui hänen ympärillään, ja näytti ymmärtävän mitä puhuttiin, mutta tuikea äänettömyys, jota hän niin kauan oli harjoittanut, oli nyt pakollinen, ja paitsi että hän kykeni liikuttamaan silmiänsä ja heikolla päänliikkeellä antamaan myöntävän tai kieltävän vastauksen, hän eli ja kuoli kuvapatsaana.
Affery oli etsinyt heitä vankilasta ja huomannut heidät jonkun matkan päässä sillalla. Hän saavutti heidät parahiksi vastaanottaakseen vanhan emäntänsä syliinsä, auttaakseen kannettaessa häntä viereiseen taloon ja uskollisesti hoitaakseen häntä. Äänien salaisuus oli nyt tullut ilmi; Affery oli kuten häntä suuremmatkin henkilöt ollut aina oikeassa tosiseikkojen puolesta, mutta väärässä tehdessään niistä johtopäätöksiä.
Kun pölypilvi oli laskeutunut ja ilta oli taas tyyni ja kirkas, oli uteliasten joukko tukkinut jokaisen taloon johtavan tien, ja osa järjestäytyi ryhmiksi, jotka vuoroin kaivelivat raunioita. Talossa oli sen sortuessa ollut sata henkeä, siellä oli ollut viisikymmentä, siellä oli ollut viisitoista, siellä oli ollut kaksi. Huhu tarkistui lopuksi niin, että siellä oli ollut kaksi henkeä: ulkomaalainen ja mr Flintwinch.
Etsijät kalvoivat läpi lyhyen yön lepattavien kaasuliekkien valossa ja sitten samassa tasossa varhaisen auringon kanssa ja yhä syvemmällä sen alla, kun se kohosi keskitaivaalle, ja vinosti sen alla, kun se alkoi painua mailleen, ja taas samassa tasossa, kun se hävisi näköpiirin taakse. Ahkerasti ja keskeytymättä kaivettiin yötä päivää, raunioruuhkaa lapioitiin, kannettiin ja kuljetettiin koreissa, rattailla, työntökärryissä, mutta yö tuli toistamiseen, ennenkuin he löysivät likaisen jäteläjän, joka oli ollut ulkomaalainen ennenkuin hänen yläpuolellaan katossa ollut hirsi, joka nyt virui hänen päällänsä, oli murskannut hänen päänsä kappaleiksi kuin lasipallon.
Mutta Flintwinchiä ei vielä löytynyt; niin jatkui uutteraa kaivamista, lapioimista, kuljettamista herkeämättä yötä päivää. Huhu tiesi, että vanhassa talossa oli erinomaiset kellarit (mikä olikin totta) ja että Flintwinch oli ollut siellä romahduksen hetkellä tahi että hän oli ennättänyt paeta sinne ja nyt oli turvassa lujien holvien alla, samoin kuin että oli kuultu hänen maanalaisella, kumealla, tukehtuvalla äänellä huutavan: »Täällä olen!» Kaupungin toisessa päässä kerrottiin niinikään, että kaivajat olivat putken avulla päässeet yhteyteen hänen kanssansa ja että hän tämän kanavan kautta oli saanut sekä lientä että viinaa ja että hän ihailtavan lujamielisenä oli sanonut voivansa hyvin, »poikaseni», paitsi että niskaluu oli vioittunut. Ja kaivamista, lapioimista ja kuljettamista jatkui herkeämättä, kunnes koko raunio oli tyystin tutkittu ja kellarit, avattu, mutta Flintwinchiä ei löytynyt, ei lapion eikä kangen avulla, ei elävänä eikä kuolleena, ei hyvin eikä huonostvoipana.
Viimein kävi selväksi, ettei Flintwinch romahduksen sattuessa ollutkaan talossa; niinikään alkoi selvitä, että hän samaan aikaan oli ollut uutterassa toimessa toisaalla koettaen myydä arvopapereita niin korkeasta hinnasta kuin vain kiireessä sai ja käyttäen omaksi edukseen oikeuttaan toimia yhtiön puolesta. Affery muisti ovelan luvanneen antaa tarkemman selityksen neljänkolmatta tunnin kuluttua ja päätteli itsekseen, että luvatun selityksen lopullinen summa ja sisältö oli, että hän tämän ajan kuluessa livistäisi tiehensä; mutta eukko oli vaiti, ylen kiitollisena päästessään näin eroon miehestä. Koska arveltiin järkevimmäksi päätellä, että miestä, jota ei ollut haudattu, ei myöskään voitu kaivaa haudasta ilmoille, jättivät kaivajat hänet sikseen suoritettuaan työnsä eivätkä ruvenneet kaivelemaan häntä maan syvyyksistä.
Suuri joukko ihmisiä pani sen pahaksensa, he kun uskoivat, että Flintwinch virui jossakin Lontoon geologisten muodostumien seassa. Heidän uskonsa ei pahasti järkkynyt niistäkään tiedoista, joita aika ajoin saapui meren takaa, että nimittäin siellä oli nähty vanha mies, jolla oli kaulaliinansolmu toisen korvan juuressa ja joka oli helppo tuntea englantilaiseksi ja joka seurusteli hollantilaisten kanssa Haagin merkillisillä kanavanrannoilla ja Amsterdamin kapakoissa mynheer van Flyntevynge-nimisenä.