Kuuluisan mr Merdlen kuoleman jälkeisen romahduksen jälkeen eivät monet tärkeät henkilöt voineet päättää, pitikö heidän hylätä mrs Merdle vai lohduttaa häntä. Koska he kuitenkin huomasivat oman asemansa varmuudelle edullisimmaksi myöntää hänen tulleen julmasti petetyksi, tekivät he armollisesti tämän myönnytyksen ja tunsivat hänet edelleen. Siitä seurasi, että mrs Merdleä hienona, hyvän kasvatuksen saaneena naisena, joka oli joutunut raakalaisen petosten uhriksi (sillä mr Merdlestä oltiin perinpohjin selvillä heti kun varmistuttiin hänen kukkaronsa tyhjyydestä), oli säätynsä puolelta tehokkaasti kannatettava, säädyn kunnian tähden. Hän palkitsi tämän uskollisuuden antaen ymmärtää olevansa katkerampi kuin kukaan muu kuolleen petturin varjolle; näin läpäisi hän tämän kiirastulen, selviytyen siitä viisaana naisena, ja esiintyi erinomaisesti edukseen.
Mr Sparklerin virka verukevirastossa oli onneksi yksi niitä hyllyjä, jonne päästyään herrasmies katsotaan sijoitetuksi loppuiäkseen, ellei ole syytä nostaa häntä barnaclelaisella vipukoneella vieläkin tuottavampaan korkeuteen. Niinpä tämä isänmaanpalvelija pysyi uskollisena väreilleen (neljän palkkaneljänneksen lipulle) ja oli todellinen Nelson innossaan naulata niitä mastoonsa. Hänen urhoollisuutensa kustannuksella varustautuivat mrs Sparkler ja mrs Merdle — he asuivat eri huoneistoissa pienessä hienossa epämukavuuden temppelissä, josta edellisen päivän liemen ja ajurihevosten haju oli yhtä lähtemätön kuin kuolema maailmasta — ainaisina kilpailijoina seuraelämän tantereelle. Ja Pikku Dorrit, katsellessaan kaiken tämän kehitystä, ei voinut muuta kuin levottomana aprikoida, mihin tämän hienon asunnon kolkkaan Fannyn lapset aikanaan sullottaisiin ja kuka huolehtisi näistä syntymättömistä pienistä uhreista.
Arthur oli vielä liian heikko, jotta hänen kanssansa olisi voinut puhua mistään levottomuutta herättävistä asioista, ja hänen paranemisensa riippui suuresti siitä, että hän heikkoudessaan sai nauttia rauhasta; sentähden Pikku Dorritin ainoana turvana tänä raskaana aikana oli mr Meagles, joka oli yhä ulkomailla, mutta Pikku Dorrit oli kirjoittanut hänelle hänen tyttärensä välityksellä heti nähtyään Arthurin Marshalseassa ja sitten aina uskonut hänelle levottomuutensa ja varsinkin erään huolestuttavan asian. Tästä riippui, että mr Meagles yhä viipyi ulkomailla eikä palannut kotiin tuomaan lohdutusta Marshalseaan.
Kertomatta tarkalleen Rigaudin käsiin joutuneiden asiapaperien sisältöä oli Pikku Dorrit maininnut asiasta mr Meaglesille ylimalkaisin piirtein ja myöskin kertonut hänelle miehen lopun. Vaa'an ja rahalapion ääressä saavutettu varovaisuus osoitti kohta mr Meaglesille, kuinka tärkeätä oli ottaa selko alkuperäisistä papereista; sentähden hän kohta kirjoitti Pikku Dorritille parhaansa mukaan lieventäen tämän huolia niistä asiakirjoista ja lisäten, että hän ei aikonut palata Englantiin »ylittämättä päästä niiden jäljille».
Näihin aikoihin oli mr Henry Gowan päässyt selville siitä, että hänen olisi hauskempi olla tuntematta Meaglesejä. Hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut vaimollensa mitään määräyksiä tässä suhteessa; mutta mr Meaglesille hän lausui huomanneensa, etteivät he henkilökohtaisesti sopineet yhteen, ja arvelevansa, että olisi hyvä, jos he — kohteliaasti ilman minkäänlaisia kohtauksia tai muuta senkaltaista — sopisivat siitä, että he olivat parhaita ystäviä, mutta pysyisivät erossa. Mr Meagles-raukka, joka hyvin oli huomannut, ettei hän edistänyt tyttärensä onnea joutuu alla alati halveksivan kohtelun alaiseksi hänen läsnäollessaan, vastasi: »Hyvä, Henry! Sinä olet Petini mies; sinä olet luonnon järjestyksen mukaan syrjäyttänyt minut; jos tahdot niin, niin olkoon minun puolestani!» Tämä järjestely toi mukanaan sen edun, jota Henry Gowan tuskin oli odottanut, että nimittäin sekä mr että mrs Meagles olivat entistä anteliaampia tytärtänsä kohtaan nyt ollessaan yhteydessä vain hänen ja hänen pienen lapsensa kanssa ja että hänen ylvään henkensä ei tarvinnut olla alentavasti tietoinen siitä, mistä rahat tulivat, joita hänellä nyt oli runsaammin kuin ennen.
Tällaisten olojen vallitessa tarttui mr Meagles tietysti innokkaasti tarjolla olevaan tehtävään. Hän sai tyttäreltänsä tietää, mitä eri kaupunkeja Rigaud oli läsnäolollansa rangaissut ja missä hotelleissa asunut muutama aika takaperin. Hän otti nyt tehtäväkseen käydä salaisesti ja kiireesti kaikissa näissä ja tavatessaan jossakin maksamatta jätetyn laskun ja pantiksi jätetyn lippaan tai paperikäärön maksaa laskun ja lunastaa lippaan tai käärön.
Ilman muita seuralaisia kuin äiti, lähti mr Meagles tälle toivioretkelle ja joutui lukemattomiin seikkailuihin. Vähimpiä vaikeuksia ei ollut se, ettei hän milloinkaan ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin, ja että ihmiset, joilta hän tiedusteli jotakin, eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi heille. Tästä huolimatta oli hän järkkymättömän varma siitä, että englanninkieli jollakin tavoin oli koko maailman emäkieli, mutta että ihmiset olivat liian typeriä ymmärtääkseen sitä, ja piti laveita puheita ravintolanisännille, selitti äänekkäästi ja tarkoin monimutkaisempia asioita eikä välittänyt vähääkään maan asukasten omalla kielellään antamista vastauksista, ne kun hänen mielestään olivat »pelkkää pötyä». Toisinaan kutsuttiin avuksi tulkki, jota mr Meagles puhutteli niin aito englantilaisella kielellä, että tämä heti huomasi kykenemättömyytensä ja väistyi — mikä vain pahensi asiaa. Mutta toiselta puolen on epätietoista, menettikö hän paljoakaan tämän kautta, sillä vaikkei hän löytänyt mitään jälkeenjäänyttä omaisuutta, löysi hän niin paljon velkoja ja epäedullisia tietoja siihen ainoaan nimeen liittyvinä, jonka hän saattoi tehdä ymmärretyksi, että hän melkein joka paikassa sai ansaitsemattoman syytösryöpyn niskaansa. Kokonaista neljä kertaa kutsuttiin poliisi paikalle ja mr Meagles esitettiin hänelle huijarina, tyhjäntoimittajana ja varkaana; kaikki nämä häväistykset kesti hän tyynesti (hän kun ei ymmärtänyt niistä sanaakaan), ja kun hänet kaikkea muuta kuin kunnioittavasti saatettiin laivoihin ja postivaunuihin, jotta hänestä päästäisiin irti, asteli hän vain, äidin käsivarsi kainalossaan, jutellen koko ajan, kuten hilpeä, rehellinen brittiläinen ainakin.
Mutta omalla kielellään ja älyllään oli mr Meagles selväjärkinen, viisas ja hellittämätön mies. Kun hän etsintäretkellään oli, kuten hän sanoi, »puskeutunut» Pariisiin saakka, vielä vähääkään onnistumatta, ei hän suinkaan ollut allapäin eikä toivoton. »Kuta lähemmäksi Englantia joudun seuratessani hänen jälkiänsä, näetkös, äiti», selitti hän, »sitä suurempi mahdollisuus on löytää ne paperit, löydänpä ne sitten tai olen löytämättä. Sillä järkevinhän on otaksua, että hän tahtoi sijoittaa ne englantilaisten sormien ulottuvilta, mutta kuitenkin niin lähelle, että hän itse helposti sai ne käsiinsä; eikös niin, äiti?»
Pariisissa sai mr Meagles Lontoosta kirjeen, joka oli odotellut häntä siellä; siinä Pikku Dorrit kertoi, että hän oli voinut puhella muutaman minuutin mr Clennamin kanssa siitä miehestä, joka ei enää ollut elävien joukossa, että hän oli kertonut mr Clennamin ystävän mr Meaglesin olevan kotimatkalla ja tulevan pian tapaamaan häntä ja että hän eräiden seikkojen tähden halusi joitakin tietoja Rigaud-Blandoisista, jolloin mr Clennam oli pyytänyt häntä kertomaan mr Meaglesille, että miss Wade, joka asui Calaisissa sen ja sen kadun varrella, oli tuntenut hänet. »Oho!» sanoi mr Meagles.
Niin pian tämän jälkeen kuin postivaunu-aikoina oli mahdollista soitti mr Meagles raihnaisen portin raihnaista kelloa; portti aukesi naristen, ja pimeässä käytävässä seisoi talonpoikaisvaimo sanoen: »Täällä! Siir! Kuka?» Kuullessaan tämän puhuttelun jupisi mr Meagles itsekseen, että calaisilaiset tuntuivatkin olevan järkevää väkeä, jotka näyttivät tietävän mitä muut ja he itse tahtoivat. »Miss Wade, ystäväni», vastasi hän, ja sitte hänet vietiin miss Waden puheille.