»Siitä on jo kulunut aikaa, kun viimeksi tapasimme», sanoi hän kakistellen kurkkuansa; »toivottavasti olette voinut hyvin, miss Wade?»
Toivomatta, että mr Meagles tai kukaan muu oli voinut hyvin, miss
Wade kysyi, mikä tuotti hänelle kunnian tavata mr Meaglesiä taas.
Tällä välin vieras katseli ympärillensä huoneessa, huomaamatta missään
lippaan tapaista.
»Niin, totta puhuen, miss Wade», aloitti mr Meagles rattoisasti, ovelasti, miltei mielistelevästi, »te voisitte luoda valoa erääseen nykyisin varsin hämärään asiaan. Kaikki meidän väliset menneet ikävät selkkaukset pysyvät kai menneinä, toivottavasti. Niitä ei nyt voi korjata. Muistattehan tyttäreni? Ajat muuttuvat! Hän on nyt äiti!»
Viattomuudessaan aloitti mr Meagles pahimmasta päästä. Hän vaikeni, odottaen jotakin mielenkiinnon ilmausta, mutta turhaan.
»Tästähän ette tullut puhumaan?» huomautti toinen kylmäkiskoisen äänettömyyden jälkeen.
»En, en», vastasi mr Meagles. »En. Arvelin, että ystävällisyytenne —»
»Luulin tietävänne», keskeytti miss Wade hymyillen, »ettei minun ystävällisyyttäni voi ottaa lukuun».
»Älkää sanoko niin», väitti mr Meagles, »teette itsellenne vääryyttä.
Joka tapauksessa, käykäämme asiaan.» Sillä hän huomasi, ettei hän ollut
voittanut mitään kulkemalla kiertoteitä. »Olen kuullut ystävältäni
Clennamilta, joka ikävä kyllä on hyvin sairas —»
Hän vaikeni taas, mutta toinenkin pysyi vaiti.
»— että tunsitte erään Blandois-nimisen miehen, joka äskettäin kuoli Lontoossa kauhean tapaturman kautta. Ymmärtäkää minut oikein. Tiedän, että tunsitte hänet vain satunnaisesti», sanoi mr Meagles, taitavasti torjuen kiukunpurkauksen, jonka näki olevan tulossa. »Tiedän varsin hyvin, että tuttavuus oli aivan satunnainen. Mutta kysymys on siitä», mr Meaglesin ääni muuttui taas rattoisaksi ja rauhoittavaksi, »jättikö hän viime Englannin-matkallaan asiapaperilippaan tai paperikäärön tai minkäänlaisia papereita teille, pyytäen teiltä lupaa jättää ne tänne talteen lyhyeksi aikaa, kunnes hän tarvitsisi niitä.»