»Hän ei tahtonut ottaa arkkua vastaan, se minun on sanottava hänen eduksensa, mutta mies jätti sen, ja minä tiedän, että miss Wade sen jälkeen, mitä te sanoitte, ja kiellettyhän tietävänsä asiasta mitään, ei olisi ikinä luovuttanut sitä. Mutta tässä se on! Rakas isäntä, rakas emäntä, ottakaa minut takaisin ja antakaa minulle taas vanha rakas nimeni! Antakaa tämän puhua puolestani. Tässä se on!»
Isä ja äiti Meagles eivät milloinkaan paremmin ansainneet nimeänsä kuin ottaessaan takaisin suojaansa rajun, itsepintaisen löytölapsensa.
»Oi kuinka olen ollut kurja!» huudahti Tattycoram itkien entistä enemmän tämän jälkeen, »aina onneton, aina katuva. Pelkäsin häntä ensi hetkestä kun näin hänet. Tiesin, että hän oli saanut vaikutusvaltaa minuun, kun hän niin hyvin tunsi minussa asuvan pahan. Se oli mielipuolisuutta minussa, ja hän saattoi herättää sen milloin vain halusi. Tässä tilassa ollessani ajattelin aina, että kaikki ihmiset olivat minua vastaan syntyperäni tähden, ja kuta ystävällisempiä he olivat minua kohtaan, sitä katkerammaksi kävin. Kuvittelin mielessäni, että he kerskuivat kiusallani ja koettivat herättää minussa kateutta heitä kohtaan, vaikka tiedän — vaikka tiesin silloinkin, kun vain tahdoin — etteivät he ajatelleetkaan sellaista. Ja kaunis nuori emäntäni ei olekaan niin onnellinen kuin hänen pitäisi olla, ja minä olen jättänyt hänet. Millaisena kurjana ilkiönä hän pitäneekään minua! Mutta puhuttehan puolestani hänelle ja pyydätte häntä antamaan minulle anteeksi, kuten te molemmat olette antaneet! Sillä en ole enää niin paha kuin ennen», puolustihe Tattycoram, »paha kylläkin, mutta niin paha kuin sillein en todellakaan. Olen koko ajan nähnyt miss Wadessa itseni kypsyneenä — kääntäen kaikesta nurjan puolen näkyville, selittäen kaiken hyvän pahaksi. Olen koko ajan nähnyt, kuinka hänen paras huvinsa oli pitää minua yhtä kurjana, epäluuloisena itsekiduttajana kuin hänkin on. Ei silti, että hänellä siitä oli suurtakaan vaivaa», huudahti Tattycoram, puhjeten vielä kerran epätoivoiseen itkuun, »sillä olin jo mahdollisimman paha. Tarkoitan vain, että kaiken kokemani jälkeen en toivoakseni enää milloinkaan ole niin paha, vaan että vähitellen paranemistani paranen. Koetan kaikin voimin. En pysähdy viiteenkolmatta, sir. Lasken viisikolmatta sataa, viisikolmatta tuhatta!»
Taas ovi avautui, Tattycoram vaikeni, ja Pikku Dorrit astui sisään, jolloin mr Meagles ylpeänä ja iloisena ojensi hänelle arkun. Pikku Dorritin lempeät kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta ja onnesta. Salaisuus oli nyt tallessa! Hän saattoi pitää itseänsä koskevan osan omana tietonansa; Clennam ei milloinkaan saisi tietää hänen menetyksestään, mutta aikaa myöten kyllä sen, millä oli merkitystä hänelle itselleen. Kaikki oli ohi, anteeksiannettu, unohdettu!
»No niin, rakas miss Dorrit», sanoi mr Meagles, »minä olen liikemies — olen ainakin ollut — ja aion heti ryhtyä toimiin. Voinko saada tavata Arthuria tänä iltana?»
»Arvelen, ettei tänä iltana. Menen hänen huoneeseensa katsomaan, kuinka hän voi. Mutta kenties on parempi puhua hänen kanssansa vasta huomenna.»
»Olen aivan samaa mieltä, rakkaani», myönsi mr Meagles, »ja siksi en ole tullut lähemmäksi häntä kuin tähän synkkään huoneeseen. Näin ollen en tapaa häntä vähään aikaan. Mutta minä selitän asian teille palattuanne.»
Pikku Dorrit lähti huoneesta. Mr Meagles, joka katseli ikkunaristikon läpi, näki hänen astuvan alapuolella olevasta porttihuoneesta vankilan pihaan. Hän sanoi lempeästi: »Tattycoram, tule vähän tänne, tyttöseni.»
Tyttö tuli ikkunan ääreen.
»Sinä näit tämän nuoren naisen, joka äsken juuri oli täällä — tuon pienen, tyynen, hennon olennon, joka kävelee tuolla, Tatty. Katso, ihmiset väistyvät hänen tieltänsä päästääkseen hänet ohitseen. Miehet — katsos noita köyhiä ryysyistä olentoja — nostavat kohteliaasti lakkiansa hänelle, ja nyt hän häviää tuon oven taakse. Sinä näet hänet, Tattycoram?»