»Näen kyllä, sir.»
»Olen kuullut kerrottavan, Tatty, että häntä ennen aina nimitettiin tämän paikan lapseksi. Hän on syntynyt täällä ja elänyt täällä monta vuotta. Minä en voi hengittää täällä. Synkkä syntymä- ja asuinpaikka, Tattycoram?»
»On todella, sir.»
»Jos hän aina olisi ajatellut itseänsä ja kuvitellut mielessään, että kaikki vankilassakävijät halveksivat ja pilkkasivat häntä sentähden, niin hän olisi viettänyt kiusallista ja luultavasti hyödytöntä elämää. Mutta minä olen kuullut kerrottavan, Tattycoram, että hänen nuoruutensa on kulunut toimeliaassa alistuvaisuudessa, hyvyydessä ja jalossa toisten palvelemisessa. Sanonko, mitä hänen silmänsä aina ovat katselleet, niin että ne ovat saaneet sen ilmeen, jonka näit niissä?»
»Jos suvaitsette, sir.»
»Velvollisuutta, Tattycoram. Aloita se aikaisin ja täytä se hyvin, ja silloin ei mikään entisyys, ei syntyperämme eikä asemamme puolelta, voi todistaa meitä vastaan Kaikkivaltiaan tai omantuntomme edessä.»
He jäivät ikkunan ääreen; äiti yhtyi heihin, ja yhdessä he säälittelivät vankeja, kunnes Pikku Dorrit palasi. Hän ilmestyi pian huoneeseen ja ehdotti, ettei sinä iltana käytäisi Arthurin luona, jonka hän oli tavannut tyynenä ja rauhallisena.
»Hyvä!» virkkoi mr Meagles hilpeästi. »Epäilemättä se on parasta. Jätän siis terveiseni hänen suloisen hoitajansa huomaan ja tiedän, että hän voi parhaiten viedä ne perille. Olen poissa taas huomisaamuna.»
Pikku Dorrit tiedusteli ihmeissään, mihin hän aikoi lähteä.
»Hyvä ystävä», vastasi mr Meagles, »minä en voi elää hengittämättä.
Tämä paikka salpaa niin henkeäni, etten ikinä toinnu siitä, ennenkuin
Arthur on päässyt pois täältä.»