»Kuinka se voi aiheuttaa teille matkan huomisaamuna?»
»Minäpä selitän», virkkoi mr Meagles. »Tänä iltana me kaikki kolme menemme City-hotelliin. Huomisaamuna äiti ja Tattycoram lähtevät Twickenhamiin, jossa mrs Tickit istuu vierashuoneen ikkunassa tohtori Buchanin ääressä ja luulee heidän ilmestyessään näkevänsä aaveita, ja minä lähden ulkomaille etsimään Doycea. Meidän täytyy saada Dan tänne. Niin, rakkaani, tiedättekös, ei kannata kirjoitella, suunnitella ja mietiskellä sinne ja tänne näin pitkin välimatkoin ja epämääräisin väliajoin, vaan meidän täytyy saada Doyce tänne. Otan huomisaamuna tehtäväkseni noutaa Doycen tänne. Ei merkitse minulle mitään lähteä etsimään häntä. Minä olen vanha tottunut matkustelija ja kaikki vieraat kielet ja tavat ovat minulle samantekeviä — en ole milloinkaan ymmärtänyt mitään niistä. Sentähden en joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin. Minun täytyy heti lähteä, se on selvää, sillä en voi elää, ellen saa hengittää vapaasti, ja minä en voi hengittää vapaasti ennenkuin Arthur on poissa Marshalseasta. Minä olen tukehtumaisillani nyt ja kykenen tuskin saamaan kaiken tämän sanotuksi j; kantamaan tämän kallisarvoisen laatikon portaita alas.»
He pääsivät kadulle, Meagles kantaen arkkua, kun kello alkoi soida. Pikku Dorritilla ei ollut vaunuja odottamassa, mikä kovin ihmetytti mr Meaglesiä. Hän kutsui ajurin ja sijoitti Pikku Dorritin vaunuihin ja laatikon hänen viereensä. Ilossa ja kiitollisuudessaan Pikku Dorrit suuteli mr Meaglesin kättä.
»Tuosta en pidä, ystäväni», torjui tämä. »Se on vastoin oikeudentuntoani, että te osoitatte tällaista kunnioitusta minulle — Marshalsean portilla.»
Pikku Dorrit kurottautui ylemmäs ja suuteli häntä poskelle.
»Te muistutatte minulle entisiä aikoja», sanoi mr Meagles, muuttuen yhtäkkiä alakuloiseksi, »mutta Pet rakastaa häntä ja peittää hänen virheensä ja luulee, ettei kukaan näe niitä — ja hän on todella ylhäistä sukua ja hyvästä perheestä!»
Tämä oli hänen ainoa lohdutuksensa menetettyään tyttärensä, ja jos hän antoi sille mahdollisimman suuren merkityksen, niin kukapa moittisi häntä siitä!
SEITSEMÄSKYMMENES LUKU
Loppu
Kauniina syyspäivänä istui Marshalsean vanki, joka oli heikko, mutta muuten parantunut, kuunnellen ääntä, joka luki hänelle. Kauniina syyspäivänä, jolloin kultaiset vainiot olivat niitetyt ja uudelleen kynnetyt, jolloin kesän hedelmät olivat kypsyneet ja hävinneet, jolloin ahkerat sormet olivat poimineet vihreät humalarivit tyhjiksi, jolloin omenat heloittivat ruskeanpunaisina hedelmätarhoissa ja pihlajanmarjat purppuranpunaisina kellastuneessa lehvistössä. Metsissä näkyi jo siellä täällä tulevan kovan talven tuikahduksia, oksien välissä kun oli outoja aukeamia, joiden läpi näköala loisti selväpiirteisenä ja kirkkaana, vapaana kesän uneliaasta autereesta, joka oli leijaillut sen yllä luumupuiden kukkiessa. Niin ei myöskään meri rannalta katsoen enää päilynyt unisena kesälämmössä, vaan sen tuhannet säkenöivät silmät olivat auki, ja sen koko pinta oli riemuisessa liikkeessä rannan vilpoisesta hiekasta alkaen pieniin purjeisiin asti, jotka liitelivät taivaanrannalla kuin syksyn välittämät puista lentelevät lehdet.