»Jotenkin usein.»
»Joka päivä?»
»Lienen käynyt täällä», vastasi Pikku Dorrit epäröiden, »vähintäin kahdesti joka päivä».
Arthur olisi voinut päästää pienen käden irti, suudeltuaan sitä taas lämpimästi, ellei se pehmeästi pysyen paikallaan olisi näyttänyt pyytävän, että sitä edelleen pidettäisiin. Hän otti sen molempien käsiensä väliin, ja se jäi hiljaa lepäämään hänen rinnalleen.
»Rakas Pikku Dorrit, minun vankeuteni ei ole ainoa, mikä pian loppuu.
Teidän uhrautumisenne täytyy myöskin loppua. Meidän täytyy oppia
eroamaan taas ja kulkemaan kumpikin omaa tietämme kaukana toisistamme.
Ettehän ole unohtanut, mitä puhelimme, kun palasitte tänne?»
»Oi en, en ole unohtanut sitä. Mutta jotakin on — olettehan oikein reipas tänään, ettekö olekin?»
»Oikein reipas.»
Käsi, jota hän piteli, hiipi hiukan lähemmäksi hänen kasvojansa.
»Oletteko kyllin reipas kuulemaan, kuinka suuren omaisuuden olen saanut?»
»Olen hyvin iloinen saadessani kuulla sen. Mikään rikkaus ei ole liian suuri Pikku Dorritille.»