Kun Arthur katsoi häneen kysyvästi, aavistuksen herätessä hänen mielessään, veti hän pois kätensä ja painoi kasvonsa siihen paikkaan, jossa se oli levännyt.
»Minä en omista yhtään mitään. Olen yhtä köyhä kuin täällä eläessäni. Kun isä kävi Englannissa, uskoi hän koko omaisuutensa samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä. Oi rakkaani, onko ihan varmaa, ettette nyt tahdo jakaa omaisuuttani kanssani?»
Suljettuna Arthurin syliin, painettuna hänen sydäntänsä vasten, hänen miehekkäät kyyneleensä poskellaan, Pikku Dorrit kiersi hennon kätensä hänen kaulaansa ja teki renkaan täydelliseksi toisella kädellänsä.
»Milloinkaan emme enää eroa, rakas Arthur, ei milloinkaan elämässä! En koskaan ennen ole ollut rikas enkä ylpeä enkä onnellinen. Olen onnellinen, koska te otatte minut, ylpeä, koska olette kieltäytynyt minusta, ja onnellinen, koska saan olla kanssanne täällä vankilassa, samoin kuin olisin onnellinen, jos minun täytyisi palata kanssanne tänne — jos se olisi Jumalan tahto — saadessani lohduttaa ja palvella teitä rakkaudellani ja uskollisuudellani. Minä olen teidän omanne aina ja kaikkialla! Rakastan teitä hellästi. Tahtoisin viettää elämäni täällä teidän kanssanne, ansaitsisin työlläni jokapäiväisen leipämme mieluummin kuin ottaisin vastaan maailman suurimman omaisuuden, mieluummin kuin olisin maailman ylhäisin nainen. Oi jospa isäraukka tietäisi, kuinka onnelliseksi sydämeni nyt viimein on tullut tässä huoneessa, jossa hän kärsi monta monituista vuotta!»
* * * * *
Maggy oli tietysti alusta pitäen tuijottanut silmät selällään ja jo aikoja sitten ollut itkeä silmänsä puhki. Nyt hän oli niin ylenmäärin onnellinen, että syleiltyään pikku äitiänsä kaikin voimin ryntäsi portaita alas kuin merimiestanssija, etsien jotakuta, jolle voisi jakaa iloansa. Ja kenet Maggy voi tavata, ellei Floraa ja mr F:n tätiä? Ja tämän kohtaamisen luonnollisena seurauksena oli, että Pikku Dorrit tapasi heidät odottamassa, kun hän runsaan parin kolmen tunnin kuluttua oli lähdössä pois.
Floran silmät olivat hiukan punaiset ja hän näytti menettäneen mielensä tasapainon. Mr F:n täti oli niin jäykkä, että häntä näytti olevan mahdoton taivuttaa ilman vahvaa konetta. Hänen hattunsa oli peloittavalla tavalla kiinnitetty takaraivolle ja hänen kivinen laukkunsa oli niin kova kuin hirviön pää olisi muuttanut sen kiveksi ja itse mennyt sen sisään. Näin vaikuttavasti varustettuna ja istuen kaikkien näkyvissä vankilanjohtajan asunnon portailla oli mr F:n täti näiden parin kolmen tunnin ajan ollut kaupunginosan nuorison sukkeluuksien esineenä, purppuranpunaisena torjuen niitä sateensuojansa nupilla.
»Olen kiusallisesti tietoinen siitä, miss Dorrit», sanoi Flora, »että näyttää tunkeilevalta ehdottaa kohtausta missä hyvänsä henkilölle, joka on niin paljoa minun yläpuolellani rikkautensa tähden ja niin kunnioitettu ja hemmoteltu hienoimmissa piireissä vaikkei kohtauspaikka olisikaan pihanpuolinen kahvila joka on aivan sopimaton teidän arvollenne, mies on kyllä kohtelias mutta Arthurin tähden — en pääse siitä vaikka se nyt on vielä paljoa sopimattomampi kuin Doyce ja Clennam ikinä oli — mutta tahtoisin vielä sanoa viimeisen huomautuksen tahtoisin antaa viimeisen selityksen ehkä hyvä sydämenne antaa anteeksi ja suo minulle tilaisuuden siihen tässä vaatimattomassa paikassa kolmen munuaispiirakan varjolla.»
Oikealla tavalla tulkiten tämän jotenkin hämärän puheen vastasi Pikku Dorrit, että hän oli kokonaan Floran käytettävissä, minkä jälkeen Flora ohjasi hänet kadun poikki puheena olevaan kahvilaan; mr F:n täti astui kankeana ja jäykkänä perässä alituisesti heittäytyen hevosten jalkoihin joutumisen vaaraan, osoittaen siinä sitkeyttä ja uljuutta, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoituksen.
Kun kolme munuaispiirakkaa, joiden varjolla keskustelun piti tapahtua, tuotiin heidän eteensä kolmella pienellä tinalautasella, kunkin piirakan päässä koristeellinen syvennys, johon ennenmainittu kohtelias mies kaatoi kastiketta torvisuisesta kannusta, aivan kuin olisi täyttänyt lamppuja, silloin otti Flora nenäliinan esille.