»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»
Pikku Dorrit vastasi hiljaa, että niin oli.
»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu! Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»
»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät, että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna, muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».
»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena! Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.
»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».
»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä. Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa, kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui sitä!»
»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»
»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole mitään puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»
»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».