»Toivon, että se pian käy paremmin», lupasi Pikku Dorrit.
»Sitä minäkin toivon», vastasi isä, »toivon sitä — hm — sydämestäni, Amy. Lähetin noutamaan sinua saadakseni sanoa — hm — vaikuttavasti sanoa, mrs Generalin läsnäollessa, jolle kaikki olemme suuressa kiitollisuudenvelassa siitä, että hän ystävällisesti on luonamme tässä — hm — tilaisuudessa ja muissakin tilaisuuksissa», mrs General sulki silmänsä, »hm — saadakseni sanoa — hm — etten ole tyytyväinen sinuun. Teet mrs Generalin tehtävän epäkiitolliseksi. Ja tuotat — hm — paljon huolta minulle. Olet aina ollut (olen maininnut siitä mrs Generalille) lempilapseni; olen aina pitänyt sinua — hm — ystävänä ja toverina; vastalahjaksi pyydän, että – hm – hm – että paremmin — hm — mukaudut olosuhteisiin ja tunnollisesti teet mitä — hm — asemasi vaatii.»
Mr Dorritin puhe oli tavallista hiukan hajanaisempaa, sillä aihe kiihoitti häntä, ja hän tahtoi puhua erikoisen vaikuttavasti.
»Pyydän», toisti hän, »että otat tämän huomioon ja vakavasti panet
parastasi ja koetat käyttäytyä, niinkuin asemasi — hm — miss Amy
Dorritina vaatii, ja jotta olisit mieliksi minulle itselleni ja mrs
Generalille».
Mainittu rouva sulki taas silmänsä häneen vedottaessa, sitten avasi ne hitaasti, nousi seisomaan ja lisäsi nämä sanat.
»Jos miss Amy Dorrit tahtoo suunnata oman huomionsa ja käyttää vähäistä apuani hienon käytöksen hankkimiseen, niin ei mr Dorritin enää tarvitse olla huolissaan. Saanen käyttää tilaisuutta huomauttaakseni, valaisevana esimerkkinä, ettei ole oikein hienoa katsella kerjäläisiä niin tarkasti kuin olen huomannut erään rakkaan nuoren ystävän tekevän. Niitä ei pidä katsella. Paitsi että tällainen tapa on häiritsevä sille sopusointuiselle mielentyyneydelle, joka on hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä, niin se ei sovi hienostuneelle sielulle. Todella hienostunut sielu tahtoo näyttää tietämättömältä kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.» Lausuttuaan nämä ylevät mietelmät teki mrs General syvän, siron kumarruksen ja vetäytyi huoneesta, suu papu- ja prismamaisesti supussa.
Pikku Dorrit oli koko ajan, puhuen tai ollen vaiti, pysynyt vakavan tyynenä, katse lempeänä. Hänen ilmeensä ei ollut synkistynyt muuta kuin kerran ohimennen. Mutta nyt kun hän jäi yksin isänsä kanssa, kävivät hänen keveästi yhteenliitetyt sormensa levottomiksi ja kasvoilla näkyi hillityn liikutuksen ilme.
Hän ei ollut liikutettu itsensä tähden. Hän saattoi olla hiukan loukattu, mutta tämä huolestunut liikutus ei koskenut häntä itseään. Hänen ajatuksensa kiertelivät, kuten ne aina olivat tehneet, isän ympärillä. Hänen mielessään alkoi vähitellen selvetä se hämärä aavistus, joka oli asustanut hänen ajatuksissaan siitä saakka kun he olivat tulleet rikkaiksi, että hän kaiketi ei milloinkaan saisi nähdä isäänsä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen vankila-aikaansa. Siinä, mitä isä juuri oli sanonut, ja muutenkin häneltä saamassaan kohtelussa Pikku Dorrit tunsi vanhan Marshalsea-muurin luoman varjon. Sillä oli nyt uusi muoto, mutta vanha varjo se silti oli. Hän alkoi surullisena ja vastahakoisena myöntää itselleen olevansa liian heikko torjuakseen pelkoa, ettei mikään elämänvaihe enää voinut tehdä tyhjäksi vankilamuurien sisällä vietettyä neljännesvuosisataa. Hän ei silti moittinut isää, ei soimannut häntä mistään; hänen uskollisessa sydämessään ei ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin suurta sääliä ja rajatonta hellyyttä.
Tästä syystä hän, huolimatta siitä, että isä istui sohvassaan hänen edessään säteilevän italialaisen päivän paisteessa, komean vanhan palatsin loisto ympärillään, ihmeellinen, ihana kaupunki ulkopuolella, sittenkin tällä hetkellä näki isänsä heidän vanhan Marshalsea-huoneensa synkkyydessä ja halusi istua hänen rinnallaan, lohduttaa häntä, olla hänen uskottunsa ja auttaa häntä. Jos isä arvasi hänen ajatuksensa, ei hän ainakaan mukautunut samaan kuvitelmaan. Liikahdeltuaan levottomasti sohvallaan hän nousi seisaalle ja käveli edestakaisin varsin tyytymättömän näköisenä.
»Tahdoitko vielä sanoa minulle jotakin, rakas isä?»