»En, en. En mitään muuta.»

»Olen pahoillani, ettet ole ollut tyytyväinen minuun, rakas. Toivon, ettet enää ole vihainen minulle. Koetan entistä enemmän mukautua ympäristööni, kuten tahdot — olen kyllä todella koettanut koko ajan, vaikka tiedän, etten ole onnistunut.»

»Amy», sanoi isä kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen, »sinä — hm — loukkaat minua alituisesti».

»Loukkaan sinua, isä? Minäkö?»

»On olemassa — hm — asia», sanoi mr Dorrit katsellen koko ajan vain kattoon eikä tyttärensä tarkkaaviin, äärettömän hämmästyneisiin kasvoihin, »kiusallinen asia, tapausten sarja, jonka haluaisin — hm — kokonaan unohtaa ja pyyhkiä pois. Tämän ymmärtää sisaresi, joka on huomauttanut sinulle siitä minun läsnäollessani; tämän ymmärtää veljesi; sen ymmärtää – hm— hm — kuka hyvänsä — hm — hienotunteinen ja tunteellinen ihminen paitsi sinua — hm — ikäväkseni minun täytyy sanoa — hm — paitsi sinua. Sinä, Amy —hm —sinä yksin eikä kukaan muu — lakkaamatta muistutat tästä asiasta, vaikket puhukaan siitä.»

Tytär laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän ei tehnyt mitään muuta. Hän kosketti isää vain hiljaa. Vapiseva käsi lienee sanonut jotenkin painokkaasti: »Ajattele minua, ajattele kuinka olen ahertanut, ajattele monenkaltaista huolenpitoani!» Mutta hän ei itse virkkanut tavuakaan.

Tässä hänen kosketuksessaan oli moitetta, jota hän ei ollut tarkoittanut eikä arvannut; muuten hän olisi pidättänyt kätensä koskettamasta. Sillä isä alkoi nyt puolustautua kiivaasti, änkyttäen, katkeroituneena, saamatta mitään vaikuttavaa syntymään.

»Elin siellä kaikki nämä vuodet. Minut tunnustettiin — hm — yleisesti — paikan etevimmäksi henkilöksi. Minä — hm — minun ansioitani on, että sinua kunnioitettiin siellä, Amy. Minä hankin — hm — hm —perheelle aseman siellä. Ansaitsen jotakin palkakseni. Vaadin palkkaani. Sanon, tämä kaikki on Pyyhkäistävä pois, olemattomiin, ja elämä on aloitettava uudelleen. Onko se liikaa? Kysyn, onko se liikaa.»

Hän ei kertaakaan vilkaissut tyttäreensä ladellessaan tätä kaikkea, huitoili vain käsillään ja vetosi tyhjään ilmaan.

»Olen kärsinyt. Tiedän luultavasti paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon olen kärsinyt — hm —paremmin kuin kukaan muu. Jos minä voin unohtaa sen, jos minä voin poistaa kärsimysten merkit ja voin esiintyä maailmalla — hm — tahrattomana, moitteettomana herrasmiehenä — niin onko liikaa odottaa — kysyn vielä, onko liikaa odottaa, että lapseni — hm — tekevät samoin ja pyyhkivät tuon kirotun kokemuksen olemattomiin!»