»Minua ei vielä milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan ole kohdeltu näin!» nyyhkytti hän. »En ole milloinkaan kuullut mitään niin karkeata ja kohtuutonta, niin armotonta, väkivaltaista ja julmaa! Rakas, kiltti, rauhallinen pikku Amy, mitä hän tuntisikaan, jos tietäisi olevansa viattomana syynä siihen, että minua tällä tavalla kohdellaan! Mutta en milloinkaan kerro sitä hänelle. En, en milloinkaan kerro rakkaalle lemmikilleni sitä!»
Tämä auttoi mr Dorritiakin saamaan puhekykynsä takaisin.
»Rakkaani», sanoi hän, »minä — hm —hyväksyn päätöksesi. On paljoa parempi, ettemme — hm — mainitse tästä Amylle. Se saattaisi — hm — se saattaisi pahoittaa hänen mieltänsä. Hm. Epäilemättä se kovin pahoittaisi hänen mieltänsä. Menettelemme hienosti ja oikein, jos emme kerro hänelle mitään tästä. Pidämme sen — hm — vain omana tietonamme.»
»Mutta sedän julmuus!» huudahti miss Fanny. »En voi milloinkaan unohtaa sedän armotonta julmuutta!»
»Rakkaani», sanoi mr Dorrit, joka oli tointunut, mutta yhä oli tavattoman kalpea, »minun täytyy pyytää sinua olemaan sanomatta noin. Sinun tulee muistaa, ettei setäsi ole — hm — sellainen kuin hän ennen oli. Sinun tulee muistaa, että setäsi tila vaatii meiltä suurta kärsivällisyyttä — hm — suurta kärsivällisyyttä.»
»Meidän täytynee», itki Fanny surkeana, »pelkästä säälistä otaksua, että hänessä on jotakin hullusti päin, muuten hän ei milloinkaan olisi käynyt minun, kaikista ihmisistä juuri minun kimppuuni».
»Fanny», virkkoi mr Dorrit liikuttavan veljellisesti, »sinä tiedät millainen — hm — surkea raunio setäsi on, huolimatta kaikista hyvistä puolistaan, ja minä pyydän sinua sen hellyyden tähden, jota tunnen häntä kohtaan, ja sen uskollisuuden tähden, jota aina olen osoittanut hänelle, että — hm — teet johtopäätöksiäsi itseksesi vain ja säästät minun veljellisiä tunteitani».
Näin päättyi tämä kohtaus. Edward Dorrit, esquire, ei virkkanut koko aikana sanaakaan, mutta näytti loppuun saakka hämmästyneeltä ja epäröivältä. Miss Fanny herätti hellää huolestumista sisarensa mielessä sinä päivänä, viettäessään suurimman osan siitä vuoroin raivoisasti syleillen häntä, vuoroin lahjoitellen hänelle koristeita ja vuoroin toivoen olevansa kuollut.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU
Oikein päin