Pikku Dorrit katsoi vakavasti ja epäröiden häntä kasvoihin, mutta Fanny ei ollut taltutettavissa. Hän sulki mustan- ja kullanvärisen viuhkansa ja taputti sillä sisartansa nenälle, ikäänkuin olisi ollut ylpeä kaunotar ja suuri henki, joka laski leikkiä yksinkertaisen, kokemattoman toverin kanssa ja veitikkamaisesti neuvoi häntä.
»Minä leikin hänen kanssansa kissaa ja hiirtä ja opetan hänet tanssimaan pillini mukaan, rakkaani. Ja ellen saa hänen äitiänsäkin tanssimaan pillini mukaan, ei se ole minun syyni.»
»Mitä arvelet — rakas Fanny, älä vihastu, puhummehan nyt niin tuttavallisesti — mitä arvelet tästä lopuksi tulevan?»
»En voi sanoa vielä, edes ajatelleeni sitä, rakas ystävä», vastasi Fanny, ylimielisen välinpitämättömästi, »kaikki aikanaan. Sellaiset ovat suunnitelmani. Ja niiden selvitteleminen on vienyt niin paljon aikaa, että nyt olemme kotona. Ja nuori Sparkler on ovella kysymässä, keitä on kotona. Sattumalta vain, tietysti.»
Todella seisoikin nuorukainen gondolissaan, käyntikorttikotelo kädessä, muka kysyen palvelijalta, otettiinko vastaan. Tämä tapahtumien yhteensattuma vaikutti, että hän kohta senjälkeen esiintyi nuorten neitien edessä asennossa, jota entisinä aikoina olisi pidetty pahana enteenä kosijalle: neitien gondolierit, joilla oli ollut jossakin määrin vaivaa ja harmia takaa-ajosta, tönäsivät hiljaa ja varovasti omalla venheellään mr Sparklerin alusta sen verran, että tämä herrasmies kellahti kumoon kuin isohko keila, näyttäen kengänpohjansa sydämensä valitulle, jalompien ruumiinosien sätkytellessä venheen pohjalla, erään palvelijan sylissä.
Mutta kun miss Fanny hyvin myötätuntoisesti tiedusteli, oliko herrasmies loukkautunut, nousi mr Sparkler odottamattoman hyvin säilyneenä venheen pohjalta ja änkytti punastuen: »En ensinkään.» Miss Fanny ei voinut muistaa nähneensä häntä ennen ja oli astumaisillaan hänen ohitsensa, taivuttaen vieraasti päätänsä, kun nuori herra esittäytyi. Silloinkin oli hän hämillään, kun ei voinut muistaa tavanneensa häntä ennen, kunnes toinen selitti, että, hänellä oli ollut kunnia nähdä, hänet Martignyssa. Silloin hän muisti ja kysyi, kuinka hänen rouva äitinsä voi.
»Kiitos», änkytti mr Sparkler, »hän voi tavattoman hyvin — ainakin jotakuinkin hyvin».
»Venetsiassako?»
»Roomassa. Olen täällä yksin, yksin. Tulin tänne yksin, tervehtimään mr
Edward Dorritia. Samaten mr Dorritia. Oikeastaan koko perhettä.»
Kääntyen armollisesti palvelijoiden puoleen kysyi miss Fanny, oliko hänen pappansa tai veljensä kotona. Kun vastaus kuului, että, he molemmat olivat kotona, tarjosi mr Sparkler hänelle nöyrästi käsivartensa. Miss Fanny otti sen vastaan ja mr Sparkler saattoi hänet leveitä portaita ylös; jos mr Sparkler yhä uskoi (eikä ole syytä epäillä sitä), ettei hänessä, ollut mitään teeskentelevää, hölynpölyä, niin hän pettyi.