Tämä liikutti syvästi Floran hellää sydäntä, ja hän riensi hommailemaan kuppien ja lautasten kanssa, itkien ja lörpötellen.
»En milloinkaan», nyyhkytti hän, »ole ollut niin liikutettu senjälkeen kun teidän äitinne ja minun isäni ei Doyce ja Clennam tämän kerran vain mutta antakaa tälle pienelle rakkaalle olennolle kupillinen teetä ja koettakaa saada häntä edes maistamaan sitä Arthur, ei edes mr F:n viimeinen sairaus sillä se oli toista laatua ja leiniä eikä ollut lapsen hellyyttä vaikka hyvin tuskallista kaikille ja mr F. oli oikea marttyyri istuessaan sääri ylhäällä tuettuna ja viinikauppa on itsessäänkin kiihoittavaa sillä he tahtovat olla siinä enemmän tai vähemmän itsekseen ja eihän se ole ihmekään, on aivan kuin unta että tänä aamuna hän ei omistanut mitään ja nyt rahakaivoksia kerrassaan, mutta teidän täytyy kultaseni muuten ette voimistu kylliksi voidaksenne kertoa hänelle tästä lusikoittain vain, eikö olisi hyvä koetella minun lääkärini määräämää ainetta sillä vaikka haju on kaikkea muuta kuin miellyttävä niin pakotan itseni ottamaan sitä koska sitä on määrätty ja huomaan sen tekevän hyvää, te ette mielellänne ota sitä ette toki rakkaani enkä minäkään mielelläni mutta pidän sen velvollisuutenani, kaikki onnittelevat teitä toiset vilpittömästi toiset eivät ja toiset onnittelevat teitä sydämellisesti mutta sen vakuutan ettei kukaan niin sydämen pohjasta kuin niinä itse vaikka tiedän erehtyneeni ja olevani typerä ja Arthurin ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran tuomitsevan minut niin hyvästi siis kultaseni ja Jumala siunatkoon teitä ja tulkaa hyvin onnelliseksi ja suokaa anteeksi vapauteni, vannon ettei kukaan muu milloinkaan saa valmistaa hamettani vaan pidän sen muistona juuri tällaisenaan nimellä Pikku Dorrit vaikka miksi tällainen kummallinen nimi en ole sitä käyttänyt milloinkaan enkä vastedeskään käytä!»
Näin Flora lörpötteli sanoen hyvästi lemmikilleen. Pikku Dorrit kiitti ja syleili häntä yhä uudelleen; viimein hän pääsi kadulle Clennamin kanssa, ja he ajoivat Marshalseaan.
Oli omituisen epätodellista ajella likaisia katuja pitkin ja tuntea olevansa temmattu niistä koholle rikkauden ja suuruuden ilmaviin piireihin. Kun Arthur huomautti, että Amy kohta ajelisi omissa vaunuissaan aivan erilaisessa ympäristössä, kaikkien vanhojen kokemusten hälvettyä menneisyyteen, näytti hän pelästyneeltä. Mutta kun Arthur asetti isän hänen tilallensa ja kertoi, kuinka tämä ajelisi omissa vaunuissaan ja kuinka suuri ja mahtava hänestä tulisi, silloin vuotivat ilon ja viattoman ylpeyden kyyneleet vuolaina. Huomattuaan, että kaikki onni, jota hän saattoi kuvitella mielessään, paistoi isän yllä, puhui Arthur vain hänestä; ja niin he ajoivat iloisina kurjia vankilan ympäristön katuja pitkin tuomaan suurta uutista.
Kun mr Chivery, joka oli virantoimituksessa, päästi heidät sisään, huomasi hän heidän kasvoissaan jotakin, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, kun he riensivät vankilaan, ikäänkuin olisivat palanneet sinne aaveen seurassa. Pari kolme vankia, joiden ohi he astuivat, katsoivat niinikään heidän jälkeensä ja yhtyen sitte mr Chiveryyn muodostivat porttihuoneen portailla pienen ryhmän, joka välittömästi alkoi kuiskutella siitä, että Marshalsean isä kohta pääsisi vapauteen. Muutaman minuutin kuluttua tiedettiin se vankilan etäisimmässäkin huoneessa.
Pikku Dorrit avasi oven ulkoapäin, ja molemmat astuivat sisään. Isä istui, vanha harmaa pukunsa yllään ja vanha musta patalakki päässään, päivänpaisteessa ikkunan ääressä sanomalehtineen. Hänellä oli silmälasit kädessä ja hän oli juuri katsellut ympärilleen, ihmeissään luultavasti kuullessaan tyttärensä askeleet portaissa, koska odotti häntä kotiin vasta illalla ja ihmeissään nähdessään Arthur Clennamin hänen seurassaan. Kun he tulivat sisään, hämmästyi hän heidän kasvojensa tavatonta ilmettä, joka jo oli herättänyt huomiota alhaalla pihassa. Hän ei noussut eikä puhunut, vaan laski lasit ja lehden pöydälle viereensä ja katseli heitä suu hiukan auki ja huulet vapisten. Kun Arthur tarjosi kättään, tarttui hän siihen, muttei juhlallisesti kuten tavallisesti, ja sitte hän kääntyi tyttärensä puoleen, joka oli istunut aivan hänen viereensä ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen, ja katseli häntä tarkkaavasti.
»Isä! Minut on tehty hyvin onnelliseksi tänään!»
»Sinut on tehty onnelliseksi, rakkaani?»
»Se on mr Clennamin ansiota. Hän toi iloisen ja ihmeellisen uutisen sinusta, isä. Ellei hän olisi suuressa hyvyydessään ja lempeydessään valmistanut minua kuulemaan sitä — valmistanut minua — niin pelkään, etten olisi kestänyt sitä!»
Hän oli äärettömän liikutettu, ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvoja.
Isä tapaili äkkiä sydäntään ja katsoi Clennamiin.